Noottien käyttö valtioiden välisissä suhteissa heijastuu aina myös niiden sisäpolitiikkaan.

Nootti on valtioiden välisiin suhteisiin kuuluva ilmaus siitä, että toinen valtio on tyytymätön toisen valtion toimintaan. Tuon takia nootteihin pitää aina suhtautua vakavasti, mutta kuitenkin varsinkin Venäjän ulkoministeriön antamiin palautteisiin suhtaudutaan Suomessa hiukan liiankin suurella hartaudella. Itse olen sitä mieltä, että noihin Venäjän ja Suomen ulkoministeriöiden välisiin nootteihin liittyy myös sellainen mahdollisuus, että niillä saatetaan yrittää vaikuttaa maamme politiikkaan sekä ehkä myös lainsäädäntöön.

Kun noottien historiaa käsitellään siltä jaksolta, kun Suomi on ollut itsenäinen valtio, niin silloin kyllä mieleeni muistuu nimenomaan Kekkosen aikaan sijoittuva “Noottikriisi” vuodelta 1961, jolloin hän keskeytti Havaijin matkansa, ja palasi Suomeen, jotta voisi neuvotella Neuvostoliiton kanssa, ja tuo sitten toi hänelle murskavoiton koko presidentti-uransa ainoasta vakavasti otettavasta vastaehdokkaasta.

Se tilasiko Kekkonen tuon nootin on jäänyt historian hämärään, ja tietenkin tuon tukitoimen saattoi ideoida NKP eli Neuvostoliiton kommunistinen puolue tai KGB, jotka saattoivat osoittaa tuolloin myös kykyä omatoimiseen ajatteluun. Tuolloin on saattanut käydä niin, että joku tuolta hyvin monimutkaisessa yhteenliittymässä halusi silloin ryhtyä tukemaan Neuvostoliitolle mieleistä ehdokasta kysymättä häneltä mitään lupaa tuollaiseen toimintaan. Joidenkin ihmisten mielestä noottikriisin tarkoitus olisi ollut tukea Olavi Honkaa eli Kekkosen kilpailijaa.

Tuolloin olisi toiminta ollut sitä, että tuo noottia koskeva tieto olisi päästetty julkisuuteen ehkä KGB:ssä olevan tekaistun “vuodon” kautta, ja siinä olisi samalla vihjattu Kekkosen tilanneen tämän tukitoimen. Tuo olisi tarjonnut presidentti Kekkoselle mahdollisuuden erota ikään kuin kunniallisesti, ja antaa paikkansa Olavi Hongalle, mutta sitten kaikki ehkä meni pieleen. Eli Kekkonen sai sitten Hongan kaadettua, ja sitten hän jatkoi presidenttinä periaatteessa aina kuolemaansa asti vuonna 1986, vaikka hänen loppu-aikansa oli todella vaikeaa. Mutta kun puhutaan siitä, mitä todella tapahtui, niin totuus ehkä nukkui pois Kekkosen sekä Hongan kuoltua, ja ehkä sitä lopullista totuutta ei koskaan tulla kuulemaan.

Jos Kekkonen tai Honka tuon kriisin tilasi, niin sitä koskevat asiapaperit varmasti on poltettu jossain takassa, kuten ehkä on myös esimerkiksi NKP:n versiolle kyseisistä papereista hävitetty viimeistään Neuvostoliiton hajottua, koska KGB ei ehkä halunnut saattaa tovereitaan vaikeaan asemaan näiden asioiden kanssa. Noottikriisi on kuitenkin jäänyt elämään ihmisten mieliin, ja sitä asetelmaa tietenkin on paljon käytetty hyväksi erilaisissa tutkielmissa, joissa väitetään Kekkosen tilanneen nootin, mutta itse olen sitä mieltä, että NKP on sen ehkä tekaissut kysymättä lupaa yhdeltäkään Suomalaiselta. Kun tuota vuoden 1961 tapahtumaa verrataan nykyiseen käsitykseen nooteista, niin silloin pitää sanoa, että aina ei voi eikä myöskään tarvitse toista valtiota miellyttää.

Kaikkia päätöksiä mitä esimerkiksi Suomen valtio tekee ei tarvitse aina alistaa Kremlin arvioitavaksi, eikä meidän myöskään tarvitse peitellä mielipiteitämme, vaikka ne olisivat eriäviä valtion johdon mielipiteiden kanssa. Eli meille riittää se että noudatamme lakia, ja tuolloin on muistettava se, että meillä jokaisella on oikeus sanoa mielipiteemme tässä maassa, oli se linjassa ulkopoliittisen johdon linjan kanssa tai ei. Toki jos joku alkaa olla kovin usein eri mieltä presidentin kanssa, niin siitä voi sotilasarvo lähteä, mutta kuitenkin voidaan sanoa niinkin, että tietenkin olisi hyvä tietää mitä mieltä presidentti sitten on, ennen kuin joku alkaa kommentoida jotain asiaa.

Kuten tiedämme, niin Suomessa on kaikilla sikäli oikeus sanoa mielipiteensä, että sen takia ei ketään saa täällä pidättää tai toimittaa vankilaan, mutta tietenkin kohtelias pitää olla. Eli mitään sellaista henkilöön menevää loukkaamista ei tuolloin  kannata kirjoitella, mutta perustellusti ilmoitetun mielipiteen ilmaiseminen  on tietenkin jokaisen oikeus. Noottien käyttö maassamme on joissakin tapauksissa ollut sellaista, että sillä ikään kuin tukitaan ihmisten suita, eli heitä pelotellaan jollain Venäjän operaatiolla, jotta he eivät uskaltaisi kirjoittaa tai puhua asioista, jotka ovat joillekin kolmansille osapuolille kiusallisia.

Tuolloin voidaan muistuttaa siitä, että viralliset huomautukset kirjoituksista tekee valtiovalta ihan itsenäisesti, ja missään nimessä niitä ei anneta esimerkiksi lenkkisaunassa tai lähiöravintolassa. Eli nämä paikat eivät ole niitä foorumeita, missä tasavallan johto jakelee palautteita ihmisille, ja muutenkin noissa valtiovallan antamissa palautteissa ei varmasti välimiehenä toimi mikään baarimikko tai paikallinen liivijengin edustaja. Eikä virallisissa esimerkiksi presidentin virkahuoneessa tai SUPO:n päämajassa pidetyissä keskusteluissa sitten ainakaan yleensä vedetä ketään turpiin, jos ei sitten kirjoitettu teksti satu jotain paikallaolijoista miellyttämään. Ja varmaan jokaisessa kirjoituksessa, mitä maailmassa tehdään on jonkun mielestä jotain huomautettavaa.

Kuitenkin se että toinen uhkaa toista väkivallalla esimerkiksi jonkun kirjoituksen yhteydessä kertoo siitä, että hän on jotenkin kyvytön vastaamaan kirjoitukseen samalla mitalla. Se joka ryhtyy väkivaltaiseksi menettää tuolloin “pelin”, eikä tietenkään tilannetta auta yhtään sellainen asia, että tuo väkivalta tehdään valtion virkapuvussa tai sen suojeluksessa eli esimerkiksi sotilasarvon turvin tapahtuva yllyttäminen pahoinpitelyyn on varmasti  tulkittavissa sellaiseksi raukkamaisuudeksi, mitä ei kovin usein tapahdu, ja sitten tietenkin maailmalla varmasti sitten kyllä tuollainen asia huomataan hyvin helposti.

https://avoimenkoodinmaailma.blogspot.fi/

Frederick Forsythtin "Odessan miehet" (The Odessa File, 1972)

Odessan miehet (The Odessa file, 1972) on tarina siitä, kuinka kaikki voi mennä pieleen, kun väärä mies tunnistetaan väärään aikaan. Kirjan kehyskertomus pitää sisällään Toisen Maailmansodan aikaisten natsien Riiassa tekemien hirmutekojen selvittämistä sekä sitä, kuinka entiset SS-upseerit myyvät rakettitekniikkaa Egyptille, jotta se voi iskeä Israeliin. Kirja alkaa hiukan oudosti, eli alussa kuvataan radiokuulutusta, jonka mukaan presidentti Kennedy on murhattu Dallasissa, ja sitten kirja etenee kohti tapausta, missä entinen SS-kapteeni Eduard Roschmann tunnistetaan henkilöksi, joka ampui erään "kapteeni Millerin" Riiassa pari tuntia ennen sodan päättymistä.

Saattaa olla niin, että tuollaisen miehen olisi  SS- miesten salaseura Odessa (Organisation der ehemaligen SS-Angehörigen) oikeastikin valinnut yhdysmieheksi Saksan sekä Egyptin välille, koska hän oli sotarikollinen, joka lähetti ihmisiä kaasukammioon. Tuollainen asia tekisi hänestä sotarikollisen, joka ehkä olisi päätynyt hirteen tekojensa vuoksi.  Näin tällainen "sankari" ei sitten olisi juossut kertomaan esimerkiksi BKA:lle eli (Bundes Kriminal Amt) eli saksan keskusrikospoliisille tuosta entisten SS-miesten liiketoiminnasta, eli aseiden kauppaamisesta Egyptin presidentille Kamel Abdel Nasserille.

Itse olen sitä mieltä, että tuo nimi "Roschmann" on saatettu kirjoittaa väärin, eli kyseessä on ollut ehkä nimi "Rossmann", joka on erään Himmlerin adjutantin pseudonyymi. Kirjassa esiintyy myös Odessa-järjestön murhaaja nimeltään Mackensen, joka on erittäin taitavasti luotu hahmo. Kuitenkin tuo Odessan pyöveli on hiukan epäselvästi luotu henkilö sikäli, että hän käyttää pommeissaan semtexin kaltaista muovirjähdettä. Tai oikeastaan tuo mies tekee kyseisessä kirjassa pommin, millä hän aikoo räjäyttää päähenkilö "Peter Millerin" kappaleiksi, ja juuri tuossa kohtaan tämä murhaaja ikään kuin floppaa. Eli hän käyttää operaatiossa sotilaallista räjähdettä, jonka hallussapitoa tuo mies ei voisi mitenkään selittää.

Murhassa käyttämänsä kiväärin hän voi selittää olevansa metsästyskäyttöön, ja kun mietitään sitä millainen oikean elämän palkkamurhaaja olisi, niin toki hänen pitää voida selittää hallussaan olevat aseet jollain tavalla, jos viranomainen niiden perään sattuu kyselemään. Yleensä tuollaiset operaattorit pyrkivät hankkimaan räjähteitä huomaamattomasti, eli he käyttävät itse valmistettua räjähdettä kuten ruutia tai sitten hankkivat käyttöönsä rakennustyömailla käytettävää dynamiittia, koska jos tuollainen terroristi olisi käyttänyt vaikka semtexiä, niin silloin poliisi olisi vetänyt välittömästi sellaisen johtopäätöksen, että kyseisellä henkilöllä oli suhteita itäblokin tiedustelupalveluihin tai erikoisjoukkoihin.

Toki saattaa olla niin, että kirjassa on käytetty sellaista ajatusmallia, missä tuo "Mackensen" olisi sitten ehkä yrittänyt lavastaa esimerkiksi "Stasia" syylliseksi johonkin Odessan operaatioon. Muuten hänen hahmonsa on erittäin hyvin luotu, ja tarkkuuskivääri on sikäli hyvä väline hänen kaltaiselleen miehelle, että sitä käyttävä murhaaja ei joudu keskustelemaan uhrinsa kanssa kasvotusten, koska tuolloin uhri saattaa antaa hänelle liikaa tietoja henkilöstä, joka murhan aikanaan tilasi. Kirjassa tietenkin esitellään israelilainen agentti, jonka pseudonyymi "Majuri Uri-Ben Shaul" sitten sai surmansa Jerusalemin valtauksen yhteydessä.

Tuo kirja on melko vanha opus, ja varmaan se löytyy monesta hyllystä, mutta siinä on muuan outo piirre. Sen perässä on ikään kuin epilogi, missä luetellaan jokainen kirjassa esiintynyt henkilö, ja mitä heille myöhemmin on Forsythin maailmassa tapahtunut. Eli lähes jokainen henkilö, joka on tuossa kirjassa mainittu on päässyt epilogiin, ja merkittävää on sitten se, kuinka eräs panssarijoukkojen kersantti myös mainitaan, vaikka hänellä ei ole kirjassa mitään roolia, muuten kuin henkilö, jonka ohi päähenkilö ajaa autollaan. Tuon kirjan kuvitteellisen päähenkilön toimittaja Peter Millerin hahmossa on myös hyvin mielenkiintoinen piirre, eli hän toki on rikosreportteri, mutta omistaa 9 mm. SIG-automaattipistoolin, joka on sotilasase. Muuten saksan alamaailmassa SIG-pistoolista käytetään joskus nimitystä "Sigrid", ja samoin Sigrid-nimisiä naisia kutsutaan ainakin joissain tapauksessa tuossa maassa "Sig:eiksi".

Sen hankinnassa on varmaan Forsythin mielikuvituksen mukaan sitten käytetty perusteena urheiluammuntaa, eli kaavakkeessa on valehdeltu hankinnan koskevan rata-ammuntaa, mutta todellisuudessa se on hankittu kodinturva-aseeksi, kun tuon toimittajan henkeä on uhattu Reeperbahnin gangsterien toimesta. Eli melko hyvää luettavaa tämä trilleri sitten on, ja se kannattaa toki lukea. Kuitenkin kirjassa on hiukan katkeilevaa kerrontaa, sekä suhteellisen paljon sivujuonteita, mikä tietenkin herätää ihmetystä, koska kertomus ei mikään kovin paksu kuitenkaan ole.

pimeakronikka.blogspot.fi