"Rote kapelle" eli "Punainen orkesteri" vakoiluverkosto sekä Hitlerin päämajaan soluttautuneen vakoojan tapaus

Tunnetuin Toisen Maailmansodan aikaisista tiedustelupalveluiden verkostoista lienee “Rote kapelle” eli “Punainen orkesteri”, joka välitti esimerkiksi Kurskin offensiivin operationaaliset suunnitelmat Moskovaan, jotta Neuvostoliiton asevoimat kykenivät keskittämään joukkoja Kurskin alueelle ja lyömään tuon iskun, joka tunnetaan nimellä “Operaatio Zitadelle”. Tuon järjestön toiminta perustui kolmeen Sveitsissä sijainneeseen suuritehoiseen radioon, joiden kautta Euroopassa työskennelleet GRU:n agentit kykenivät  pitämään yhteyttä Moskovan kanssa.

Operaatio toimi siten, että “Rote kapellen” rasisti otti ensin yhteyttä Sveitsissä olevaan suuritehoiseen radioon, minkä avulla pidettin yhteyttä Moskovan esikuntaan. Nuo radiot olivat oikeastaan samanlaisia kuin merenkulussa käytettävät  radiot, joita löytyy laivoista, mutta niitä käytettiin toisin tarkoituksiin. “Rote kapellen” ongelmana oli tietenkin radioaseman naamioiminen, jotta tuo toiminta ei olisi paljastunut.

Tuollaisen suuritehoisen radion ongelma tietenkin on sen paino sekä koko, mikä tekee sìitä erittäin vaikeasti liikuteltavan. Ja sodan jälkeen tuollaisia suuritehoisia viestintälaitteita on asennettu esimerkiksi pakettiautoihin, jotta ne voidaan huomaamatta ajaa pois viestien lähettämisen jälkeen. Nuo lähettimet saavat virtaa tavallisesta voimavirtapistorasiasta, tai niiden kanssa käytetään erityistä generaattori-autoa, missä esimerkiksi pakettiauton takaosaan on kytketty aggregaatti, mikä antaa voimavirtaa tuolle suuritehoiselle lähettimelle. Tietenkin kyseinen  antenni pitää naamioida jollain tavalla, jotta sitä ei huomata kadulta, ja esimerkiksi metallinen tikapuurunko voi toimia antennina tuollaisille suuritehoisille radioille. Tuo viestintä tietenkin on melko vaivalloista, koska tuo lähetin voidaan suuntia, ja jos sen sijainti saadaan selville, niin silloin voi poliisi potkaista oven sisään.

Siksi agentti sähköttää yleensä nauhalle, joka ajetaan hyvin nopeasti lähettimen läpi, ja sitten vastaanottaja purkaa viestin hidastamalla omaa nauhaansa johon viesti on tallennettu vastaavasti, koska muuten nauhalta kuuluu vain vinkaisu. Tuollaisten suuritehoisten radioiden aika ei vielä nykyäänkään ole ohi, koska vaikka Internet on pitkälti korvannut radion sekä telexin normaalissa viestinnässä, niin suuritehoisten radioiden avulla voidaan rakentaa pitkän matkan Internet, esimerkiksi laivoilla jotka ovat merellä. Tietenkin satelliittien välityksellä tapahtuva kommunikaatio on erittäin hyvä tapa ottaa pitkän matkan yhteyksiä, mutta kuitenkin myös normaali ionosfäärin kautta tapahtuva kommunikaatio on edelleen erittäin käyttökelpoinen sekä huokea tapa ottaa yhteyttä myös pitkillä matkoilla.

Jos halutaan luoda pitkän matkan WLAN, niin silloin voidaan tuollainen WLAN-asema tai verkkokortti kiinnittää suurtehoiseen lähettimeen, jolloin voidaan NSA:n tai GCHQ:n nettivalvonta kiertää. Ja toimiakseen pitää myös toisella puolella olevan tietokoneen verkkokortti liittää suurtehoiseen lähetin- vastaanottimeen, jolloin voidaan luoda pitkän matkan tietoliikenneyhteys, millä sitten ohitetaan normaali Internet.

Kuitenkin Toisen Maailmansodan aikaan tuo järjestö käytti nimenomaan Sveitsiä tukikohtanaan, josta käsin se piti yhteyttä Moskovaan. Tuolloin radio piti sijoittaa pitkälle varsinaisesta antennista, jotta jos suuntima-aseman miehet sitten tuon lähettimen löytäisivät, niin varsinainen radio ei kuitenkaan vaarantuisi. Kun puhutaan tuosta Sveitsissä olevasta lähettimestä tai oikeastaan kolmesta lähettimestä, joiden koodinimi oli “Rote Drei”, niin niiden sijoitus oli kyllä loukkaus Sveitsin puolueettomuutta vastaan.

Noiden lähettimien kautta kykenivät Hitlerin päämajaan soluttautuneet vakoojat pitää yhteyttä GRU:hun tai mihin tahansa muuhun tiedustelupalveluun, koska heillä saattoi silloin olla käytössään pienitehoiset sekä samalla huomaamattomat radiot, jotka sitten voitiin kätkeä nopeasti esimerkiksi takin taskuun, ja myöskään SD:n radiosuuntimaan erikoistuneet miehet eivät noita lähettimiä niin nopeasti löytäisi ilman ruumiintarkastuksia sekä tarkkuusmittauksia, koska kaukosuuntimoasemat eivät olleet riittävän tarkkoja. Ja siksi olisi pitänyt käyttää myös jalan liikkuvia radiosuuntimapartioita. Toki esimerkiksi Fieseler Storch koneissa oli suuntimalaitteita, mutta niistä ei tällöin ollut mitään hyötyä. Eikä myöskään suuntima-autoista ollut mitään hyötyä, jos väkijoukosta lähdettiin etsimään vakoojaa.

Lentokoneet eivät olisi löytäneet yksittäistä henkilöä väkijoukosta. Vakooja usein käytti tuota pientä radiota niin, että hän laittoi nauhan sen sisään, ja sitten laittoi ajastetun laitteen johonkin paikkaan, jotta häntä ei tarkastaja tapaisi sen kanssa. Tuollaisen ihmisen täytyi tuolloin aina muistaa, että hänet voitiin tutkia esimerkiksi Santarmien toimesta. Mutta jos hän oli korkea-arvoinen SS tai Wehrmachtin OKW (Oberkommando Der Wehrmacht)  eli pääesikunnan upseeri, niin silloin tietenkään kovin moni ei noita tutkimuksia saanut tehdä.  Joidenkin mukaan osalla soluttautujista oli ollut RSHA:n virkamerkit, ja esimerkiksi SS-Brigadenführerin eli sotilaspoliisin tai  GESTAPO:n kenraalimajurin arvo.

Jos tuo soluttautuja olisi työskennellyt Hitlerin henkilökohtaisena henkivartijana, niin hän olisi nähnyt lähes kaikki suunnitelmat, mikä sitten nostaisi hänet arvoon arvaamattomaan GRU:n silmissä. Mutta tämä kaikki on pelkkää spekulaatiota, mutta voidaan sanoa, että nuo Hitlerin päämajassa olleet vakoojat saattoivat lyhentää sotaa merkittävästi. Ja itse uskon että heitä ei kamalan montaa ollut. Tai ainakaan kovin moni ei olisi päässyt katselemaan marsalkoiden olan takaa sotasuunnitelmia, joita tehtiin todella suuren salailun vallitessa, ja jos joku olisi sitten noista suunnitelmista puhunut, niin hänet olisi teloitettu oikopäätä.

Se suojeli häntä suurimmalta osalta näistä tarkastuksista. Toki jos vakooja pudotti radion johonkin roskakoriin,  eikä muistanut käsitellä sitä kyynelkaasulla tai hiilivedyllä, niin silloin saattoi käydä niin, että koira olisi voinut tuon miehen löytää.  Kun noista soluttautujista sitten puhutaan, niin uskon että monet heistä pelkäsivät sodan jälkeen, koska he saattoivat tietää paljon asioita sodan kummastakin sodan osapuolesta, joita kumpikaan ei olisi halunnut paljastaa ihmisille. Ja siksi he pelkäsivät aiheesta sitä, että heille tapahtuisi jotain ikävää, kuten se, että hän saattoi jäädä auton alle. Se montako noita ihmisiä sitten oikeastaan oli, on jäänyt itseltäni pimentoon. Saattaa olla niin, että osa heistä merkittiin sodan loputtua kuolleeksi, jotta he eivät paljastaisi salaisuuksia muille kuin niille, joille salaisuuksia on tapana kertoa. Mutta aiheesta on kirjoitettu kirja, joka ehkä valottaa tätä asiaa joillekin, mutta kuitenkin monia asioita on voinut jäädä kertomatta.

Ihmisen tekemät UFO:t voivat olla yritys soluttaa vakoilulaitteita vastapuolen salaisiin sotilaallista tekniikkaa kehittäviin laboratorioihin

TR-1 "Dragon lady" eli U-2 vakoilukoneen
taktiseen tiedusteluun tarkoitettu versio

UFO-kontakti on monissa kirjoissa sekä elokuvissa ollut aiheena kaikenlaisille salaliittoteorioille, jossa hallitukset tekevät yhteistyötä vieraiden älyjen kanssa. Kuitenkin jos pohditaan oikeasti sitä, mitä tuo kontakti tarkoittaisi, niin silloin varmasti ei kukaan lähtisi oikeasti toimimaan kuten elokuvissa toimitaan. Se että joku ihminen menisi sellaisen koneen sisään, minkä teknisiä ominaisuuksia hän ei tuntisi olisi melko uskaliasta.

Nimittäin tuo mahdollinen UFO olisi ehkä pyydys, mikä kaappaisi tuon henkilön mukaansa, ja tietenkin noilla mahdollisilla UFO:illa voi kyllä olla ihan maanpäällinen lähde. Eli kuten varmaan tiedämme, niin kaikki AREA-51:n kaltaiset laitokset ovat sellaisia, että niiden sisällä tapahtuvaa toimintaa varmasti halutaan tutkia, niin silloin voisi olla niin, että vieras valtio rakentaa niin sanotun peseudoufon, minkä he sitten soluttavat tuohon tukikohtaan.

Paras tapa hoitaa tuo solutus niin, että myös vastapuolen hallitus tai sen agentit uskovat, tuon aluksen olevan tutkimuksellisesti tärkeä, on antaa vastapuolen ampua tuo kone alas, jolloin se ehkä vietäisiin vastapuolen salaisimpaan tukikohtaan, missä sen parhaat miehet tutkivat tuota laitetta. Silloin sen havaintolaitteet voidaan rakentaa siten, että ne toimivat, vaikka aluksen moottorit olisivat tuhoutuneet. Tuollaiset havaintolaitteet olisivat tietenkin sellaisia, että ne lähettävät tietonsa avaruudessa kiertäville satelliiteille, ja sitä kautta esimerkiksi KGB:n tai CIA:n päämajaan. Tuolloin kyseinen alus tai lentokone toimisi ikään kuin ”troijan hevosena”, mikä tarkoittaa sitä, että sen tarkoitus on soluttautua johonkin tukikohtaan, missä vastapuolen huippumiehet tekevät työtään, ja toki esimerkiksi humanoidi varmasti tietäisi, että tuollaista alusta tulisivat sitten tutkimaan ilmavoimien parhaat miehet, mutta niin tietäisi myös KGB:n johto.

Kun puhutaan salaisista laboratorioista sekä muusta toiminnasta, mitä asevoimat haluavat salata, niin tietenkin nuo vakoojat haluavat havainnoida noiden valtion tutkijoiden työtä siellä, missä kukaan ei heitä saa kuvata. Tuolloin heidän toimintansa ideana olisi tietenkin soluttaa vastapuolen laboratorioon havaintolaitteita, joiden avulla he voisivat observoida noiden henkilöiden toimintaa myös niin sanotussa suojatussa tilassa. Kuitenkin myös kaappausoperaatio voidaan suorittaa tuollaisia ”UFO-välineitä” käyttäen. Käytettävä taktiikka voisi olla sellainen, että tuon laskeutuneen ”lentävän lautasen” eteen levitetään nailonista tai kevlarrihmoista tehty verkko, jonka ympärille on laitettu nanohelikoptereita.

Ja kun ”palautusryhmä” saapuu paikalle, niin nuo nanohelikopterit nostava heidän verkossa taivaalle, ja sitten heidät voidaan siepata esimerkiksi modifoituun kuljetuskoneeseen. Esimerkiksi C-130 ”Hercules” tai Antonov AN-12 ”Cub” kone voidaan modifioida siten, että niihin asennetaan kiertyvät siivet, ja nuo koneet voivat silloin leijua taivaalla niin, että ne pysyvät paikoillaan leijumassa. Ja vaikka niiden hyötykuorma olisi silloin paljon pienempi kuin normaaleilta kiitoradoilta lähtevien koneiden, niin ne toki pystyisivät tuon kaltaiseen operaatioon, jos niitä ei havaittaisi. Jos taas kyseessä olisi oikeasti joku ”alienien avaruusalus”, niin silloin sen pinta on varmasti tehty niin kovaksi, että ainakaan pienemmät aseet eivät siihen pure.

Vaikka kyseinen alus ei sitten olisi varsinaisesti moottorilla varustettu malli, niin se voidaan vetäistä avaruuteen vinssillä, joka on kiinnitetty johonkin avaruusasemaan. Tuon aseman täytyy vain olla kyseistä kappaletta painavampi, ja sijaita täsmälleen sen kohdalla, jotta kyseinen operaatio onnistuisi tavoitteessaan. Samoin kaapelista tulee tuolloin hyvin painava, mutta tietenkin asioilla voidaan aina spekuloida. Tietenkin nuo välineet voivat olla vaikka ydinkäyttöisiä, jolloin jos joku ohjus sattuisi niiden kylkeen tekemään reiän, niin silloin esimerkiksi  Einsteiniumia voi levitä pitkin maastoa.

Kun puhutaan siitä, millainen tuollainen ”troijan hevonen” oikeasti olisi, niin silloin tietenkin ne voidaan muotoilla mahdollisimman kiehtoviksi, jotta niitä vastaan hyökättäisiin. Noiden välineiden pinta voidaan varustaa sensoreilla, joiden tarkoitus on mitata sitä, millaisia tutkasignaaleita niitä vastaan suunnataan. Samoin niiden pinnassa olisi tietenkin sensoreita, jotka mittaavat sitä kohtaan suuntautuvaa painetta sekä lämpösäteilyä, jotta tuohon pudotukseen käytettävistä aseista saadaan tietoja, jotka lähetetään satelliitin välityksellä tuon välineen valmistajille. 

Jos käytetään esimerkiksi radiomaseria, niin silloin tuo lähetys voi jäädä huomaamatta kyseistä lentokonetta varjostavalta hävittäjältä, koska suunnattu radiolähetin on erittäin vaikea havaita sivusta. Joten jos puhutaan esimerkiksi juuri UFO.ista, niin osa niistä voi olla erityisiä houkutusmaaleja, joita käytetään vastapuolen välineistä kerättävän tiedon hankintaan. Eli nuo laitteet ovat oikeastaan vain houkuttimia, joilla testataan vihollisen kykyä havaita lentolaitteita sekä herkkyyttä niiden tuhoamiseen.

marxjatalous.blogspot.fi