Elias Lönnrot on hyvä esimerkki siitä, miten tutkijan kuuluisi toimia kerätessään tietoa

Elias Lönnrot tunnetaan maailmalla Kalevalan eli maamme kansalliseepoksen kokoajana, joka Kajaanin piirilääkärinä ollessaan keräsi tuota teosta varten todella paljon runoja, joista syntyi sitten maamme sielu, kuten joidenkin ihmisten on tapana sanoa. Joidenkin ihmisten mielestä Lönnrot ei omistanut oikeuksia Kalevalaan, ja ehkä tässä asiassa olisi hyvä hiukan miettiä tekijänoikeuksia, nimittäin se että Lönnrot sanoi itsensä keränneen noita runoja merkitsemällä ne muistiin ei sinällään ole mikään plagiointi, vaan hän kyllä tämän asian varmasti on kertonut. Eli kyseessä oli kulttuurin tutkimukseen liittyvä työ, missä kartoitettiin maamme tai suomalaisen kansan perinteitä, mutta kuitenkin jotkut ihmiset joskus huomattavat siitä, että tiesivätkö nuo runonlaulajat sitten, että tuo kirja julkaistaan, ja olisiko Lönnrotin pitänyt maksaa heille tekijänoikeuksista?

Se on kysymys, minkä olen joskus aikaisemmin tänä keväänä esittänyt, mutta kuten tiedämme, niin Lönnrot ei noita runoja koskaan itse väittänyt keksineensä. Hänen mukaansa nuo runot ovat kulkeutuneet sukupolvien ajan noiden miesten ja naisten suvuissa. Kuitenkaan syy Lönnrotin matkusteluun tuolla “runokarjalana” tunnetussa paikassa johtuu muista syistä kuin halusta pelastaa kansamme kulttuuriperintö. Nimittäin Lönnrot oli valtion virkamies, joka sitten teki tuolla alueella kartoitusta alueen sosiaalisista sekä taloudellisista oloista, jotta tsaarin eli suomen suuriruhtinaan tiedot alueesta paranisivat, ja samalla hänen virkamiehensä voisivat päättää siitä, että itä alueella sitten tullaan tekemään.

Jos väestö olisi sopivan köyhää mutta raitista, niin heille voitaisiin tarjota mahdollisuus palvella tsaarin armeijassa. Mutta jos tuolla alueella sitten olisi niitä sosiaalisia ongelmia, niin silloin nuo alueen lapset voitiin ottaa huostaan, ja heistä kasvatettaisiin tsaarin santarmeja, joiden tehtäviin kuuluisi esimerkiksi mielenosoitusten tukahduttaminen. Kun puhutaan siitä, miten esimerkiksi nykyaikaisen tutkijan työ poikkeaa Lönnrotin ajan tutkimuksista, niin tietenkin metodologia on aivan sama. Ihmisiä kannustetaan tuolloin avautumaan tutkijoille, ja kertomaan heille tarinoita oman alueensa perimätiedosta. Tuota metodologiaa käyttävät muuten myös poliisit, jotka esiintyvät joskus kansantarinoiden kerääjinä hankkiessaan tietoja jostain rikoksista.

Samaa tekevät myös esimerkiksi NICAP:in kaltaisten järjestöjen tutkijat, jotka tietenkin hankkivat ihmisiltä tietoja esimerkiksi taivaalla näkyvistä valoista sekä oudoista esineistä. Tutkijoiden tehtävänä on selvittää myös sellaisia asioita, miksi jonkun paikan nimi on “Vesikansa”, vaikka se on sisämaassa oleva kunta. Mielestäni nimi “Vesikansa” on sikäli sopimaton tuon alueen nimeksi, että sillä ei ole näennäisesti mitään tekemistä alueella olevien luonnonmuodostumien tai muiden erityispiirteiden kanssa, jonka avulla sen synty voitaisiin jäljittää alueella vallitsevaan silmiinpistävään piirteeseen.

Toki Turku ja Hamina ovat sikäli erikoisia, että tuon kaltaiset nimet ovat keinotekoisia, ja esimerkiksi “Hamina” on oikeastaan ilmeisesti väännetty sanasta “Havina”, mikä saattaa merkitä sitä, että jos kaupungin nimen ovat antaneet venäläist, niin se ehkä tulee sanasta “Historian havinaa”. Tämä ehkä tarkoitti sitä, että kun jälkeen jos venäläiset pääsisivät tuon kohteen yli, olisi Ruotsin valta maassamme “historiaa”. Vesikansan tapainen paikannimi tietenkin olisi sopivampi meren lähellä olevalle kunnalle tai alueelle, koska tuolloin nimi voitaisiin jäljittää johonkin kalastajiin tai muuten pitkään merellä oleviin heimoihin tai kansoihin, mutta tuo asia on varsin erikoinen siksi, että se on annettu sisämaassa olevalle kunnalle. Tuossa kunnassa ei muuten ole mitään kovin suuria järviä, mikä sitten selittäisi tuollaisen omituisen nimen.

Yleensä kunnan nimi tulee jostain paikasta tai muuten silmäänpistävästi näkyvästä  asiasta. Vesikansa on näet sellainen nimi, mikä tulee ilmeisesti jonkun alueen kansan huomiota herättävästä  piirteestä, mutta miten tuollainen sana kuin “Vesikansa” on päätynyt Etelä-Suomessa sijaitsevan kunnan nimeksi on merkillinen asia. Kun puhutaan kunnan nimeämisestä niin tietenkin se saa nimensä joko jonkun lääninherran mukaan.

Eli kun aluetta nimetään, niin ensin katsotaan historiasta, että olisiko siellä joku henkilö tai asia, mikä on ollut vakiintuneesti käytössä tietystä maa-alueesta. Ja kun Ruotsin kuningas antoi aatelisille maita lahjaksi, niin silloin jos aluetta ei oltu nimetty valmiiksi, niin se sai nimen tuon aatelismiehen mukaan. Joten olisiko sitten Helsinki saanut nimensä “Van (tai von) Helsing”-nimisen aatelismiehen mukaan?

Kas siinä vasta pulma, kun paikannimien historiaa aletaan jäljittää.  Sellainen nimi kuin Helsing muuttuisi kyllä ihmisten puhekielessä muotoon “Helsinki”, jos ajatellaan sitä, miten esimerkiksi karjalan murteessa “ng” muuttuu muotoon “nki”, jolloin Helsing muuttuisi muotoon Helsinki. Tämä kirjoitus on sitten vain ajatelma, mutta kuitenkin se panee ajattelemaan, että ehkä “Draculan” kirjoittaja Bram Stoker on tuntenut jonkun hollantilaisen nimeltään “Van Helsing”. Mutta toki hän on tuon nimen sankarilleen ottaa myös jostain 1800-luvun  turisti-oppaasta, missä esitellään tuolloin vielä Venäjän yhteydessä olleen alueen pääkaupunkia.

Kuitenkin tarinoita kerätään edelleen, ja tietenkin osa niistä on erittäin mielenkiintoisia. Kuitenkin vielä nykyäänkin tutkijat ovat paljolti tuollaisen Lönnrotin aikaan käytössä olevan työtavan varassa, vaikka tietenkin nykyään on olemassa erilaisia Web-sivuja sekä sähköposteja, joiden avulla voidaan suurelle ryhmälle lähettää lomakkeita, millä tietoja kerätään ihmisten perimätietona kulkevista tarinoista. Kuitenkin tuollainen lomake ei korvaa koskaan teemahaastatteluja, ja se että ihmiset avautuvat tutkijoille vaatii tietenkin asiallista käytöstä.  

Ajattelen usein sitä, mitä epäpätevät tutkijat ovat saaneet aikaan Tyynellä Valtamerellä, niin en usko että nuo epäeettisiä metodeja kuten oopiumin avulla tapahtuvia  uskotteluja siitä, että tutkija on joku jumala, on aiheuttanut sellaisia asioita, että joidenkin saarten rannikolla on vastassa nuolisade, jonka tarkoitus on häätää nimenomaan eurooppalaisia pois saarten rannoilta. Eli toiminnassaan epäeettisiä keinoja käyttävät tutkijat ovat hyvin ilmeisesti vastuussa siitä, että esimerkiksi erään saaren rannalla on vastassa kuolemantuomio sekä myös niistä ruumiista mitä tuo “sentinel”  heimo on tehnyt kyseisen saaren rannalla.  

http://tutkijantyo.webnode.fi

Matkakertomusten tekeminen on taito sinänsä, ja siinä pitää muistaa aina kunnioittaa tutkimuksen kohteena olevia ihmisiä. Sekä muistaa että luottamuksen pettäminen aiheuttaa haittaa myös muille tutkijoille

Luottamus on ammattiauttajan sekä esimerkiksi kulttuuriantropologin työssä erittäin tärkeä osa, ja jos luottamuksen pettää, niin sitä ei heti saa takaisin. Jos henkilö esimerkiksi käyttää ystävyyttä väärin, ja urkkii kaveriltaan tietoja, jotka altistavat hänet esimerkiksi koulukiusaamiselle, niin voi kertoa, että tuolloin kyllä käy hyvin helposti niin, että tuota henkilöä ei sitten enää nähdä tuon petetyn kaverin Facebook-kaverina eikä myöskään hänelle ole varmaan koskaan helppoa antaa anteeksi. 

Kun ajatellaan sellaista tilannetta, missä henkilö aikoo kirjoittaa kirjan esimerkiksi matkastaan, ja kertoa tuohon kulttuuriin kuuluvista erityispiirteistä, niin silloin hänen pitää tietenkin miettiä tarkoin siitä, mitä ja miten hän tuosta asiasta kirjoittaa. Tuo haave tuo mieleen ylemmän kuvan tilanteen, missä tutkija loikoo riippumatossa, ja kirjoittelee asioita muistikirjaansa, mutta todellisessa elämässä antropologinen tutkimus on todella vaativaa työtä. Jos toinen pyytää, että häntä ei mainita nimeltä, niin silloin olisi tietenkin sopivaa, että hänen luottamustaan ei petetä, eli toivetta pitää silloin kunnioittaa, jos sitä tutkijalta pyydetään, ja hän siihen myöntyy. 

Samoin itse kyllä revin tukkaani sellaisten tutkijoiden toiminnan jälkeen, jotka ovat tuon luottamuksen pettäneet. Eli tuollainen asia, joka oli "aivan pakko tehdä" on varmasti vaikeuttanut monen muun tutkijan työtä, kun he ovat sitten käyneet perheenjäsenille kertomassa sellaisia asioita, mistä tuo haastateltava on pyytänyt olemaan vaiti. 

Kun puhutaan termistä ”antaa anteeksi”, niin silloin varmasti tarkoitetaan sitä, että henkilön, joka on kärsinyt vääryyttä, täytyy itse antaa teko anteeksi. Mutta voin kertoa, että koskaan ei tuollainen asia ole itsestään selvää. Tutkijan tehtävän on saada ihminen vapaaehtoisesti avautumaan itselleen, ja puhumaan myös sellaista, joka ei itsestä satu mukavalta tuntumaan, jotta hän saa sitten oikean kokonaiskuvan tuosta toiminnasta, mitä hän on tullut selvittämään.

Voidakseen saada myös sellaista tieto, mitä hän ei ole osannut kysyä, pitää toisen ihmisen olla hänen lähellään vapautunut, sekä tuntea, että hän voi puhua luottamuksellisesti tutkijoille, jotka saattavat kysellä häneltä hyvinkin henkilökohtaisista asioista. Ja jos tutkija sitten levittelee noita asioita ympäriinsä, ja aiheuttaa ehkä tuolle ihmiselle hyvin ikäviä seurauksia, niin silloin ei varmaan ole mitenkään selvää, että sana ”anteeksi” on riittävä, jos henkilö sen takia esimerkiksi menettää vaimonsa tai oikeuden avioliittoon.

Milloinkaan ei saa odottaa sellaista, että toinen antaa kaiken anteeksi, ja noiden ihmisten suhde palautuu ennalleen. Sana ”anteeksi” on sellainen sana, että siitä puhutaan paljon. Ja monet aikuiset ikään kuin käskyttävät lapsiaan antamaan esimerkiksi töykeää kohtelua anteeksi, mikä ei varmasti ole sellainen asia, mikä tuntuu kovin hyvältä. Ensinnäkin anteeksipyyntö on asia, mikä osoitetaan itselle sille, jota kohtaan on rikottu. Eli se ei tarkoita sitä, että jos lapsen käsi jää johonkin oven väliin, niin sitten mennään pyytelemään hänen vanhemmiltaan ymmärrystä teolle, vaan tuolloin anteeksipyyntö pitää osoittaa sille, jota kohtaan on tehty rikkeitä. Eikä tuo sana ole sellainen, mitä hoetaan kerran toisensa perään, ja samalla sitten jatketaan tuota toimintaa.

Tai sitten tietenkin voidaan aina tehdä niin, että kerran toisensa jälkeen tehdään samat asiat, jolloin koko anteeksipyynnöllä ei ole mitään arvoa. Samoin voidaan sanoa, että missään nimessä ei ole mukavaa, jos anteeksiantoa pidetään itsestäänselvyytenä, ja sitten käydään taas kehumassa jossain nakkikioskilla, että tuollainen toistuvasti toisen tunteita loukannut henkilö saa tehdä tätä yleensä heikompaa osapuolta kohtaan, mitä hän haluaa. Tuollainen teko sitten varmasti ei mikään kovin mukava ole. Kun puhutaan esimerkiksi kulttuuriantropologiasta, niin silloin tietenkin on kysymys ammatista, jossa observoidaan ihmisiä, ja jotta he sitten esittelisivät jotain asioita omasta elämästään, niin se sitten vaatii aivan erityistä otetta elämään. Eli kun puhutaan vaikkapa uskonnon tutkimisesta, ja jos tutkimuskohteena on esimerkiksi voodoon kaltainen kultti, niin silloin tietenkin noiden ihmisten luottamus pitää ansaita, jotta he näyttävät omia uskonnollisia tai kulttiinsa kuuluvia menoja, joista tunnetuin tietenkin on ”zombie-myrkyn” tekeminen.

Eli tuolloin henkilölle annetaan pääasiassa pallokalan maksasta sekä muutamista muista yrteistä tehtyä juomaa, jonka myrkky tetradotoksiini aiheuttaa ihmisen tahdon murtumisen, sekä hänen muuttumisensa täysin toisen ihmisen käskytettävänä olevaksi ”zombieksi”. Mutta samalla he voivat tutustuttaa ihmisiä esimerkiksi heidän seremoniaansa, joka on eräänlainen haitilainen versio reiveistä. Tuossa toiminnassa ihmiset laitetaan hyppimään ja liikehtimään, kunnes heidän elimistössään kehittyvä endorfiini aiheuttaa ikään kuin eurofian, jota tehostetaan joskus kannabissuitsukkeilla, mikä tekee tuosta seremoniasta samalla miellyttävän, mutta samalla hyvin vaarallisen. Mutta kun puhutaan tällaisesta toiminnasta ja varsinkin aitojen seremonioiden observoinnista, niin silloin pitää muistaa se, että noiden ihmisten luottamus on tuolloin äärimmäisen tärkeää. Näet noissa piirissä saattaa henki lähteä, tai antropologi päätyä ”zombie-orjaksi” haitilaiselle plantaasille, jos hänelle ei tarkasti kerrota, että mistä lasista saa tuossa seremoniassa juoda.

Näet joissakin tapauksissa saattaa ehtona tuollaisen seremonian tutkimiseen saattaa olla se, että myös antropologi osallistuu tuohon toimintaan. Ja tuolloin tietenkin on hyvä muistaa se, että esimerkiksi druideilla oli aikoinaan sellainen tapa, että heille annettiin nurin päin kaadettu toscakakku, joista yksi pala oli hiillostettu, ja kun tuollaisen palan sitten sai, niin silloin druidi päätyi poltettavaksi. Näet tuohon seremoniaan sisältyi sellainen opetus, että tuo hiillostettu pala oli tietenkin kakun suurin, jotta voitiin olla varmoja siitä, että sen sai joku ”kuningas”, joka oli terrorisoinut muita. Kun puhutaan esimerkiksi voodoosta, niin se ei varsinaisesti ole uskonto, vaan eräänlainen kultti, joka on peräisin afrikkalaisilta orjilta, ja sen termistö on sellaista, mikä peittää esimerkiksi myrkyn keittämisen.

Eli termi ”henki” on yksinkertaisesti myrkky, mitä tuon kultin noita eli hougan aikoo tällä kertaa käyttää henkilöön. Tuohon asiaan kuuluu tietenkin esimerkiksi erilaisten käärmeenmyrkkyjen sekoittamista maitoon, ja tuolloin esimerkiksi pepsiini saattaa polttaa vatsan rikki, jos henkilö ei tiedä tuosta ”mausteesta”. Kun puhutaan siitä, että joku pettää kaverinsa luottamuksen, niin se tietenkin aiheuttaa todella suurta mielipahaa sekä vihaa. Ja jos petos tapahtuu perheenjäsenen toimesta, niin silloin tietenkään ei anteeksipyyntö varmaan ole mikään syy antaa tuota tekoa anteeksi. Eli tietenkin voidaan sanoa, että tuo teko voi olla vaikka hakattavaksi houkutteleminen, mitä ei toki varmasti voida niellä koskaan. Ja koskaan ei saa missään nimessä ruveta kuvittelemaan, että jatkuva anteeksipyyntöjen esittäminen, mutta tekojen jatkaminen mitenkään parantaa luottamusta toisiin ihmisiin.