Clive Cusslerin "Nostakaa Titanic!" (Raise the Titanic, 1978) on kirjoittajan ensimmäinen romaani, missä esitellään sankari nimeltään Dirk Pitt

Clive Cusslerin "Nostakaa Titanic" (Raise the Titanic, 1978)on kirja, joka ansaitsee paikkansa ihmisten hyllyssä. Se on hyvin viehättävä kuvaus siitä, kun joku supervalta alkaa kehittää erityistä asetta, millä se pystyy tuhoamaan kohti tulevia ohjuksia. Ideana kirjassa on se että USA:n asevoimat alkaa luonnostelemaan sellaista kaiutinta, millä voidaan luoda teräksen kova paineaalto.Kun Neuvostoliiton ohjukset osuvat tuohon teräksenkovaan paineaaltoon, niin silloin ne räsähtävät kappaleiksi. Itse kyllä hiukan ihmettelen, että mihin tuo USA:n tutkijaryhmä sitten tarvitsisi kirjassa mainittua "Byzanium-alkuainetta"? Kirja on ensimmäinen Dirk Pitt-romaani, ja siinä tietenkin vilisee erilaisia syvänmeren tutkimusvälineitä, mutta muuten tulos on melko paljon Alistair Macleanin romaanien kaltainen.

Eli tuon "Sisilialaisen projektin" onnistumisen kannalta tuo Titanicin nosto on ikään kuin pelkkää temppuilua, koska tuon kaiuttimen tarvitseman energian tuotantoon riittää aivan tavallinen sähköverkko. Tuon laitteen ideana on se, että voidaan kehittää ääniaalto, joka on kiveä kovempi. Ja itseasiassa esimerkiksi voimakkailla brisanttisilla räjähteillä kuten RDX:llä voidaan aikaansaada vastaava efekti, kuin metallisilla kalvoilla varustetuilla kaiuttimilla.

Tuossa räjähteillä toimivassa mallissa nuo RDX-panokset asetetaan telineissä oleviin putkiin, ja sitten nuo räjähteet laukaistaan oikealla hetkellä, jolloin sitten ilmakehässä etenevä paineaalto saa aikaan sen, että esimerkiksi lentokone voi pudota. Kun puhutaan esimerkiksi ääniaallosta, niin kyseessä on oikeastaan painerintama, joka etenee väliaineessa. Tuon ääniaallon nopeus ilmassa on vastaava kuin räjähteen sisällä etenevän palorintaman, ja siksi voidaan sanoa, että ääniaalto voi edetä ääntä nopeammin. Tuollaista painerintamaa joka etenee yli äänennopeuden kutsutaan "shokkiaalloksi". Joten toteuttaakseen tuollaisen äänikanuunan pitää sen rakentajan vain luoda kaiutin, jonka kalvo liikkuu edestakaisin ääntä nopeammin. Kun puhutaan ultravoimakkaista ääniaalloista, niin niiden mahdollista käyttöä esimerkiksi rakennusten tai lentokoneiden tuhoamiseen on varmasti tutkittu todella paljon.

Tuollainen ääniaaltoon tai nousevaan painerintamaan perustuvaa tuulitykkiä on kokeiltu monissa maissa, ja yleensä se on rakennettu niin, että esimerkiksi jättimäiseen torveen on kaadettu hiilivetyä, joka sitten on räjäytetty, niin että ylöspäin nousevat paineaallot ovat tuhonneet lentokoneita. Itse olen sitä mieltä, että tuulitykissä voisi olla potentiaalia esimerkiksi helikopterien torjuntaan. Mutta kun mietitään sitä, millainen tuulitykki voisi myös olla, niin silloin voidaan malliksi ottaa esimerkiksi rakettimoottori, joita asetetaan kohteen ympärille riviin. jolloin sitten voidaan muodostaa valtavan voimakas kuuman kaasun seinä, jolla estetään ainakin matalalla lentäviä lentokoneita pääsemästä kohteisiin.

 Kuitenkin esimerkiksi kaiutinten tai paineilman avulla toimiva tuulitykki olisi varmasti väline, joka joka olisi ehkä jopa kiinnostava esimerkiksi Pentagonin työntekijöiden mielestä. Mutta jos tuollainen supervoimakas kaiutin voidaan rakentaa sellaiseksi, että siitä tulee tarpeeksi kevyt, ja sillä olisi riittävän voimakas virtalähde, niin ehkä tuollaista järjestelmää voitaisiin käyttää myös lentokoneen nostamiseen ilmaan. Eli sen alle lähetetään supervoimakkaiden kaiuttimien avulla voimakkaita ääniaaltoja, jotka nostavat sen irti maasta. Ja jos tarkasti ajatellaan, niin LRAD-tekniikka voisi tehdä tuosta välineestä jopa sellaisen, että sitä voitaisiin oikeasti käyttää.

 Mutta kun ajatellaan tuota kirjaa vähän tarkemmin, niin silloin kyllä vähän rupeaa hymyilyttämään sellainen ajatus, että koko Titanic pitäisi nostaa sen takia, että tuollaista alkuainetta muka tarvitaan, ja jos se olisi sitten kaivettu jostain Novaja-Zemlijalta, niin silloin kyllä kirjan loppu hiukan ontuu, koska silloin USA käyttää kaiken Byzaniumin tuossa kokeessaan. Mutta kirja on oikeastaan aika hyvin kirjoitettu, vaikka se onkin Clive Cusslerin ensimmäinen romaani, ja ehkä sen takia suhteellisen kömpelöä tekstiä.

Ja kuten varmaan kaikki tietävät, niin tuo alkuaine "Byzanium" on täysin kuvitteellinen materiaali, koska maan pinnalla tai oikeastaan maapallolla luonnollisista alkuaineista painavin on Uraani, jonka jälkeen tuossa systemaattisessa taulukossa tulevat alkuaineet on keinotekoisesti valmistettu esimerkiksi pommittamalla toisia alkuaineita neutroneilla tai törmäyttämällä niitä lineaarikiihdyttimissä, joiden teho on vain murto-osa CERN:in syklotronin tehosta, mutta tuo alhaisempi teho estää noita atomeja hajoamasta palasiksi kun niitä törmäytetään. Ja tuolloin voidaan fuusiotekniikalla valmistaa melkein miten paljon uusia alkuaineita hyvänsä.

Nykyään muuten alkuaineiden toteaminen tapahtuu spekroskoopilla, joka on paljon tarkempi ja nopeampi alkuaineen toteamisväline kuin perinteinen kemiallinen testaus, ja se sitten tietenkin tekee mahdolliseksi myös äärimmäisen lyhyt ikäisten, eli sekunnin miljoonasosan olemassa olevan aineen toteamisen alkuaineeksi niiden spektriviivojen avulla. Tuollaisen laitteen avulla ovat löytyneet mm. alkuaineet 115 ja siitä eteenpäin tulevat alkuaineet, joiden olemassaolo oli ennen pelkkää teoreettista pohdintaa.

Tuollaisten superraskaiden alkuaineiden avulla voidaan valmistaa noin pingispallon kokoinen ydinreaktori, jolla sitten voisi esimerkiksi lentokone lentää jopa vuosien ajan. Ja jos voidaan luoda tuollainen superraskas alkuaine, jonka puoliintumisaika olisi ehkä kaksi vuotta, niin ihmisen unelmasta rakentaa todellisen elämän "Millenium Falcon voisi tulla totta. Titanicia ei varmasti koskaan tulla oikeasti nostamaan, koska se on katkennut kahtia upotessaan.

Arthur C. Clarken "Maan valo" (Earthlight, 1955). on kirjailijan nautittavimpia SciFi-romaaneja

Arthur C. Clarken kirjat ovat todella nautittavia SciFi-romaaneja, ja tässä sitten esittelen teille kirjan nimeltään, ”Maan valo”, joka on yllättävän helppolukuinen sekä kepeä, vaikka se käsittelee tilannetta, missä Maa joutuu sotaan omia siirtokuntiaan vastaan. Toisin kuin Tähtien Sota (Star Wars) ja monet muut avaruussotaromaanit niin Maan valo sijoittuu paljon suppeampaan toimintaympäristöön kuin nämä sitä paljon tunnetummat romaanit.

Koko romaani perustuu ajatukseen siitä, että ihminen on valloittanut aurinkokunnan, mutta ei vielä ole lentänyt tähtiin, ja tuossa romaanissa sitten on ideana se, että noissa avaruussiirtokunnissa on kirjan tapahtumahetkellä syntynyt ensimmäinen sukupolvi ihmisiä, jotka eivät ole koskaan käyneet maassa, ja siten he ajattelevat tempaista nuo siirtokunnat irti maan komennosta. Ja koska kyseessä on avaruussotaromaani, niin tietenkin tuo repäisy tapahtuu taistelun avulla.

Eli tuo romaani on tietenkin täynnä teknisiä vempaimia, joista tyylikkäin on tietenkin kuun pinnalle rakennettu rautatie, jota pitkin päähenkilö sitten matkustaa tuonne Kuun kaupunkiin. Kyseinen juna voisi hallinta sekä moottoritekniikkansa puolesta muistuttaa melko paljon nykyään käytössä olevia TGV tai ICE-junia, joihin on vain lisätty ilmalukko sekä meteorisuojus. Tuo juna sitten lukisi kuun pinnalla sähkömoottorien avulla, ja kun se tulee asemalle, niin ulos työntyvä ilmalukko kiinnitetään tuohon rakennukseen, jotta tuo kiskoilla liikkuva avaruusalus sitten voi purkaa lastinsa tuohon kuussa olevaan tukikohtaan. Eli tuon ilmalukon kautta sitten voivat matkustajat vaivattomasti siirtyä kuun kaupunkiin.

Mutta tuo romaani pitää sisällään myös muita teknisiä saavutuksia, joista ehkä joskus tulee oikeassa elämässä totta. Esimerkiksi siinä esitellään tykki, joka ampuu sulatettua kuupölyä magneettitykeillä vastapuolen aluksia kohti, jotka saattavat vaikuttaa todella futuristisilta, mutta todellisuudessa ne ovat ehkä Arthur C. Clarken ajatuksissa olleet vain magneettikentän ympäröimiä aluksia, joissa käytetään NERVA-moottoreita. Noihin moottoreihin voitaisiin saada vetyä esimerkiksi hajottamalla elektrolyyttisesti Jupiterin Europa-kuusta saatua vettä hapeksi ja vedyksi, joita voidaan käyttää esimerkiksi rakettien polttoaineena, tai sitten tuolla hapella voidaan korvata siirtokunnista karannutta happea.

Noilla moottoreilla varustettuna ne sitten voidaan ohjata kohti Kuuta, ja sitten ikään kuin pysäyttää leijumaan sen tasankojen päälle. Tai sitten niissä käytetään plasmaionimoottoreita, joilla sitten voivat suorittaa tyylikkäitä lentonäytöksiä. Plasmaionimoottorit ovat sähköstaattisia työntöjärjestelmiä, joiden idea on sama kuin normaaleissa ionimooottoreissa, mutta moottorin läpi johdetaan vain paljon enemmän ainetta, jotta niiden työntövoima kasvaisi tarpeeksi suureksi. Ja tuo plasmaionimoottori sitten tietenkin voidaan varustaa kääntyvällä kiihdyttimellä, johon tuo kaasumaiseen tilaan kuumennettu ionisoitu ajoaine kuten elohopea johdetaan.

Tuollaisesta moottorista voidaan askarrella myös ionitykki, jonka lähettämä ionisuihku voidaan pitää kasassa ampumalla kohteeseen kaksi sisäkkäistä ionisuihkua, joissa käytetään vastakkaisilla varauksilla varustettuja ioneja. Tuolloin säde voidaan pitää kasassa, ja ionisuihkulla on vaikutusta myös pitkän matkan päästä. Mutta toki noiden säteiden ohjaaminen sivuun aluksen tai muun kohteen ympäriltä on melko helppoa, eli kohde pitää vain peittää sellaisella magneettikentällä, mikä hajottaa tuon ionisuihkun, ennen kuin se osuu kohteeseensa. Toki magneettikenttiä voidaan hyödyntää myös oikean elämän STEALTH-teknologiassa, eli esimerkiksi lentokone peitetään magneettikentällä, jolla tutkan lähettämät radioaallot ohjataan sivuun tuosta suojeltavasta kappaleesta.

Tuo magneettikenttä voi olla muodoltaan pitkulainen, jolloin se muodostaa ”virtuaalisen Stealth-pinnan”, joka käyttäytyy kuin STEALTH-lentokone, mutta on puhtaasti magneettikenttään perustuva malli. Kun puhutaan siitä, mitä kaikkea tuossa melko helposti luettavassa romaanissa tapahtuu, niin siinä sitten saattaa olla sellaisia asioita, kuin biomekaanisia eli latex-maalin kaltaisia avaruuspukuja, sekä melko erikoisia taktiikoita, joissa esimerkiksi kuun pintaa pommitetaan, jotta Maan taisteluasema joutuisi laavavirtaan. Tuo kuun kaupunki voisi olla ihan mukava asia, eli se tehdään siten että tavallinen kaupunki rakennetaan valtavan mylarkuvun sisälle, ja kun ajatellaan sitä miten kuuasemaa olisi käytännöllistä lähteä toteuttamaan, niin ensin kuuhun vietäisiin valtavia mylar-palloja, jotka sitten kaivetaan puolittain maan sisään, ja täytetään puoliksi kuubetonilla.

Tuota betonia voidaan muuten valmistaa sulattamalla kuun pölyä mikroaalloilla, jota sitten valetaan tuon lämpöeristellä vuoratun mylarpallon sisään. Sitten tuon pinnan päälle tehdään muut rakennukset, ilmalukko asennetaan paikolleen ja sitten tuo rakennelma täytetään kaasulla eli paineilmalla. Eli tällä tavoin ajatellen kuuasema voisi olla jo nyt mahdollinen, ja sitten tuo mylarpallo pitää peittää meteoriittisuojalla, joka parantaa turvallisuutta, ja sitten tietenkin noita palloja pitää olla useita sisäkkäin, jotta ne olisivat mahdollisimman turvallisia käyttäjiensä kannalta. Ja toki kuun heikko painovoima sitten auttaa noiden rakennelmien valmistamisessa.

pimeakronikka.blogspot.fi 

Mary Shelleyn Frankenstein vuodelta 1818 (Frankenstein; or, the new prometheus) kertoo ihmisen ajattelemattomuudesta, ja on ikään kuin ensimmäinen transhumanismista tehty kirjoitelma

Mary Shelleyn (1797-1851) kirja Frankenstein on ikään kuin tarina siitä, kuinka ihminen luo hirviön, joka sitten melkein tuhoaa hänet. Shelleyn kirjassa tohtori Viktor Frankenstein luo käyttöönsä "hirviön" kokoamalla yhteen ihmisen kappaleita, ja sitten hän antaa luomukselleen sähköiskun, joka sitten tietenkin herättää tämän kauhistuttavan olennon henkiin. Kuten varmaan tiedätte, niin tuolloin tohtori Frankenstein teki jotain, mitä tiedemiehen ei koskaan olisi pitänyt tehdä. hän lähti leikkimään Jumalaa, ja loi käyttöönsä hirviön, eli nykykielellä kutsuttuna biorobotin, jonka hän sitten ajatteli palvelevan itseään.

Tuolloin kyseinen tarina herättää mieleeni sellaisen käsityksen, että tuo tarina on oikeastaan ensimmäinen kuvaus transhumanismista, jossa tuollainen hyvin lahjakas tiedemies haluaa kokeilla sähköelvytystä olentoon, jonka hän on laittanut kasaan erilaisista ihmisen paloista. Kuten tiedämme, niin tuolloin 1800-luvun alkupuolella ei lääkäreitä varmasti kovin paljoa kyetty vahtimaan, ja tuolloin oltiin juuri keksitty se, että kun sähköä johdettiin irti leikattuihin sammakon raajoihin, niin silloin ne saatiin sätkimään.

Tuon kokeen teki aikoinaan Luigi Galvani, joka kokeili sammakon reisiin johdettavan sähköiskun vaikutuksia lihasten toimintaan. Ja saattoi olla niin, että joku meni tutkimuksissaan vielä pidemmälle, eli hän saattoi kokeilla esimerkiksi jonkun sammakon tai korkeamman eläimen herättämistä henkiin, kun sen sydän oli ensin pysäytetty. Tuolloin 1800-luvulla ei ollut tapana valvoa tieteellistä tutkimusta yhtä tarkasti, kuin nykyään tätä asiaa valvotaan, ja tuolloin on saattanut sitten tehdä jotain todella ajattelematonta. Eli kuten tiedämme, niin mikään kirja ei koskaan synny aivan itsestään, ja Shelley sanoi saaneensa idean tuolle kirjalleen siitä, kun hän jossain myrskyssä keskusteli asioista lordi Byronin sekä muiden ystäviensä kanssa, ja silloin hän ikään kuin tajusi tai sai hyvän idean tuosta ajattomasta klassikostaan.

Kuitenkin itse vähän tuota kirjan syntytarinaa ihmettelen, koska oliko joku sitten esitellyt tuon "Galvanin kokeen" Shelleylle, koska kyseessä on jopa nykyisen mittapuun mukaan hiukan dramaattisesta kokeesta. Tuo koe on todella pelottavaa katsottavaa, koska siinä ensin leikataan sammakolta jalat irti, ja sitten niihin johdetaan sähköä. Kuitenkin epäilen hiukan sitä, että onko tuollainen lordi Byron kuitenkaan kyseistä koetta kovin tarkasti muutenkaan selittänyt, ja kun ajatellaan sitä, että esimerkiksi sammakko on hiukan ihmisestä poikkeava laji, niin en usko, että Shelley on täysin tiennyt sitä, että tuo sähkövirta ikään kuin palauttaa ihmisen elämään, koska se käynnistää sydämen. Samalla tietenkin pitää huolehtia, että tuo henkiin palautettava saa sitten tarpeeksi verta.

 Mutta kun ajatellaan tuota individualistien joukkoa tuolla järven rannalla kaukana Sveitsissä, niin silloin saattoi käydä niin, että jollain tuossa ryhmässä alkoi silloin säteillä erittäin vaarallisesti. Kun mietitään sitä, että miten Shelley kuvaili esimerkiksi hirviötä, niin oliko hänet sitten viety käymään jossain ruumishuoneella tai muuta vastaavaa. Jos ajatellaan sitä, että tuo romaani kirjoitettiin vuonna 1818, ja tuolloin Geneve-järven rannalla Shelley, hänen aviomiehensä, lordi Byron sekä perheen lääkäri päättivät viettää aikaa kirjoittamalla kauhutarinoita.

Jos ajatellaan sitä, että tuolloin oli sadepäivä, ja mitään muuta tekemistä ei ollut, niin toki kirjoittaminen on erittäin hauskaa puuhaa. Mutta kuitenkin tuollainen kauhutarinoiden kirjoittaminen on hiukan outoa ajanvietettä, ja kuitenkin tuo kirja on melko paksu, joten en usko että tuo kirjailijatar tuota kirjaa on kuitenkaan yhden päivän aikana kirjoittanut, ja Mary Shelleyn kuolema on ollut sikäli merkittävä, että hän kuoli aivokasvaimeen 51-vuotiaana. Joten olisiko tuolloin Geneve-järven rannalla tapahtunut se, että nuo kauhutarinoiden ehdottajat vain halusivat Mary Shelleyn pois seurastaan, jotta he voisivat keskustella jostain asioista, mitä ei sopinut Maryn kanssa puhua.

Mutta jos ajatellaan, että tuo kirjailijatar kuoli sitten 30-vuoden kuluttua aivokasvaimeen, niin voidaan hiukan spekuloida sillä, että olisko tuo kasvain alkanut antaa sitten jo 21-vuotiaalle naiselle ensioireita, joihin ehkä on kuulunut vapina tai luonteen muuttuminen, niin silloin saattoi olla niin, että hänet ikään kuin lähetettiin pois, jotta hänen omaisensa saattoivat puhua rauhassa tuosta tulevasta sairaudesta. Ja kun hiukan sitten vielä alan tässä arvella sitä, mitä tuolla Geneve-järven rannalla sitten oikeastaan tapahtui, ja kuka sitten oli noita kauhutarinoita tai niiden kirjoittamista ehdottanut, niin itse kyllä ajattelen, että tuon toiminnan ideana oli peitellä sitä, että tuo romaani saattoi olla jo valmiina, ja ehkä Byron oli sen jo arvostellut.

Tuo romaani piti sitten tietenkin tuoda yleisön sekä Sheleyn lähipiirin tietoon, jotta hän ei joutuisi paheksuttavaan asemaan. Ja sen vuoksi saattoi esimerkiksi Byron saada idean tuosta kirjoitelman tekemisestä. Tai sitten hän "luukutti" Shellyyn idean tuohon pöytään. Ja ehkä sitten tuo hirviötarina syntyi siitä, kun Mary Shelley yritti paeta sisäistä demoniaan, eli kasvainta jonka hän ehkä jo silloin tiesi koituvan kohtalokseen, ja vievän häneltä puhe- sekä liikuntakyvyn. Ehkä se oli tarina hänen harhoistaan sekä siitä, kuinka hänelle kerrottiin se, miten tuo kasvain tulee tekemään hänestä vieraan ihmisen lähipiirilleen.

Alla linkit Luigi Galvanin ja lordi Byronin elämäkertoihin Wikipedian mukaan

Luigi Galvani: https://fi.wikipedia.org/wiki/Luigi_Galvani

Lordi Byron: https://fi.wikipedia.org/wiki/Lordi_Byron