Pyörivän rengasmaisen avaruusaseman ongelmista

Taas ollaan suunnittelemassa uutta avaruusasemaa, joka muistuttaa muodoltaan donitsia, ja jonka alkuperäienen suunnitelma esitettiin jo kauan sitten, mutta silloin sen toteuttamiseen vaadittavaa tekniikkaa ei vielä ollut olemassa. Yllä on venäläisen taiteilijan kuvaus tuollaisesta asemasta, mihin on telakoituneena kaksi Sojuz-alusta. Tuon aseman muoto johtuu siitä, että siihen on ajateltu luoda keinotekoinen painovoimakenttä pyörittämällä tuota asemaa. keskusakselinsa ympäri, ja itseasiassa se ei ole aivan uusi suunnitelma, vaan peräisin RAND-yhtiöiden suunnitteluosastolta 1950-luvulta, jolloin ei vielä täysin tunnettu avaruusasemien valmistamiseen liittyviä ongelmia.


Yksi niistä on se, että avaruudessa ei ole kitkaa jolloin joku liike voi siellä periaatteessa jatkua loputtomiin, ja tuollaisen rengasmaisen avaruusaseman ongelmana on aina ollut esimerkiksi se, että sen telakointiporttiin on vaikea osua, kun asema sitten pyörii. Samoin pyörimisliikkeen ongelmana on ollut se, että jos asema alkaa kieppua liian kovalla vauhdilla, niin silloin tietenkin keskipakoisvoima sekä sen kautta aseman rakenteisiin suuntautuvan voiman määrä kasvaa.


Tuolloin aseman ulkokehä voi sitten hajota kappaleiksi, mikä tietenkin vähentää kiinnostusta tuota ratkaisua kohtaan, mutta toki voidaan sanoa, että 1950-luvun tekniikka ei ollut materiaalien eikä myöskään suunnittelijoiden tai avaruuskävely-tekniikoiden puolesta aivan sillä tasolla, kuin mitä se nykyään on. Samoin myös esimerkiksi avaruusaseman ilmalukko voidaan laakeroida niin, että se pysyy telakointiporttiin tulevaan alukseen nähden paikallaan, vaikka asema itse pyöriikin. Kun puhutaan sitten sellaisesta mahdollisuudesta, että tuota asemaa voitaisiin hyödyntää avaruusmatkailussa ympäsi aurinkokuntaa, niin tietenkin siihen voidaan suoraan kytkeä esimerkiksi NERVA:n kaltainen ydinkäyttöinen rakettimoottori.


Joten tuollaisella aluksella voitaisiin sitten matkata erittäin pitkiä matkoja universumissa, mutta tietenkin tuollaiseen interplanetaariseen matkaan liittyy myös sellainen ongelma, mikä koskee aluksen liikkumista Aurinkokunnan magneettikentissä. Ne muodostavat sitten aluksen runkoon sähkövarauksen, mikä purkautuu salamana, kun alus laskeutuu Maahan tai jollekin muulle planeetalle. Jos ajatellaan esimerkiksi vieraalta taivaankappaleelta tulevien lastien palauttamista Maahan, niin tietenkin tuo palautuskapseli pitää varustaa tehokkaalla suojakapselilla, joka estää näytettä saastuttamasta Maan pintaa tai vastavuoroisesti Maan bakteereja saastuttamasta tuota näytettä.


Tuollainen näytteen palautuskapseli voisi olla lautasmainen, ja kun se sitten syöksyy Maan ilmakehään, niin tietenkin siitä sitten leimahtaa salama, koska tuo alus sitten purkaa siihen varastoitunutta sähkövirtaa Maahan, ja tuollainen palautuskapseli tietenkin voisi olla yksi "lentävien lautasten" taustalla olleista ilmiöistä, mutta mistä nuo palautuskapselit sitten tulevat, on yksi kysymys, mihin ei ole vastausta. Tuollon voidaan kysyä, että palautetaanko noissa hypoteettisissa kapselaissa  näytteitä jostain toiselta planeetalta, vai onko noissa siliöissä ehkä joidenkin satelliittien tukalaitteita, jotka halutaan käyttää uudelleen?


Kun puhutaan esimerkiksi SOLAR WARDEN-projektista, niin tietenkin tuollaiseen pyörivään avaruusasemaan voidaan rakentaa sellainen loiva kulmikas muoto, jonka ansiosta se ei näy tutkassa. Ja tietenkin jos kyseessä olisi esimerkiksi Maan ja Kuun välille tai niiden yhteiselle kiertoradalle rakennettu rengasmainen avaruusasema, niin silloin tietenkin se voidaan päällystää aurinkopaneeleilla, joiden ansiosta tuo rakennelma olisi musta, ja tuolloin kyseinen asema ei näkyisi Maasta ilman erityislaitteita.

Oletteko koskaan kuulleet DARPA:n salaperäisestä "Space Cruiser"-projektista?

X-37B
(Kuva I)

X-37B (Kuva I) on Pentagonin arvoituksellinen avaruussukkula, jonka juuret juontuvat kauan sitten unohtuneeseen ”Avaruusalukseen” tai "Avaruus-risteilijään" (Space Cruiser), jota yhteen aikaan mainostettiin yhtenä avaruussukkulan apuvälineistä, ja tuon salaperäisen ”avaruusaluksen” laukaisun piti olla oikeastaan tieteen sekä tekniikan riemuvoitto, ja mistään kovin mutkikaasta  tai käänteentekevästä välineestä ei kuitenkaan ollut kysymys, vaan ”avaruusaluksen” tai ”avaruus-risteilijän” (”Space Cruiser”) olemus olisi ollut lähinnä ”Mercury”-kapselin kehittyneempi versio, joka olisi käyttänyt nesteraketteja toimiakseen Maata kiertävällä radalla.  Sen piti kyetä operoimaan täysikokoisen avaruussukkulan rahtitilasta, ja Sukkula olisi vienyt tuon pienen avaruuslentokoneen avaruuteen.

Space Cruiser:in (Kuva II.) kaltainen väline olisi voinut hinata satelliitteja sukkulaan, sekä kuvata muita satelliitteja. ”Avaruus-risteilijä” olisi myös kyennyt sitten tuhoamaan vastapuolen satelliitteja raketeilla. Se olisi voitu laukaista myös jonkun hyvin korkealla lentävän rahtikoneen selästä. Tai sitten SR-71 ”Blackbird” olisi sitten voinut hinata sen hyvin korkealle, ja sitten nopeudella Mach 3,21 lähteä syöksymään kohti maata. Jolloin tuohon pieneen sukkulaan kiinnitetty köysi toimisi kuin linko, joka sinkoaa avaruus-risteilijän kiertoradalle SR-71:een liittyy myös eräs episodi, josta ei juuri koskaan olla puhuttu, missä selkään on joskus liitetty RPV eli pienikokoinen kauko-ohjattava tiedustelukone, joka sai nimen Lockheed D-21.(Kuva III) Tuota dronea voitaisiin käyttää myös tietenkin avaruussukkulan kiinnittämiseen SR-71:een.

DARPA:n "Space cruiser" 1980-luvulta
(Kuva II)

Kyseisellä koneella voitaisiin tehdä sellainen operaatio, missä esimerkiksi C-130 koneen selässä ilmaan nostettu avaruussukkula sitten voitaisiin vaihtaa SR-71:n hinaukseen, joka suorittaa sitten tarpeellisen lentoliikkeen, jolla X-37B voitaisiin laukaista ilman suurta rakettien aikaansaamaa näytelmää. Nimittäin rakettien käyttö tietenkin saattaa tuon pienen sukkulan sellaiseen asemaan, että se huomataan normaalisti, mutta toki sukkulalento voidaan peittää tällaisessa tapauksessa siten, että se asennetaan esimerkiksi Minuteman tai jonkun muun ohjuksen kärkeen, mikä aiheuttaa sitten kuitenkin sen, että joka ainoa maailman satelliitti kohdentaa siihen kameransa.

Jos SR-71 vetäisi sukkulan yläilmakehään, ja sitten sen vetovaijeria käytetään linkona, niin silloin on ongelmana se, että myös SR-71 tai sen seuraajan operaatioita varmasti seurataan, joten siksi ehkä C-130 toisi tuollaisen sukkulan koelento-alueelle. Minkä jälkeen pieni RPV siirtäisi hinausvaijerin tuohon pieneen sukkulaan. Jos halutaan käyttää juuri SR-71-konetta, niin silloin sen lentoradan pitää olla samanlainen, kuin mitä käytetään painottomuuskokeissa sekä astronauttien koulutuksessa.

Tuon jälkeen SR-71 sitten lähtee lentämään täydellä vauhdilla kohti taivasta, ja sitten kun se kääntyy syöksyyn lentoradan ylimmässä kohdassa, niin hinausköysi irrotetaan sukkulasta, joka samalla käynnistää rakettimoottorinsa, jotta se kykenisi nousemaan LEO:lle eli matalalle maata kiertävälle kiertoradalle. Tuolloin tuota pientä sukkulaa ei ehkä havaittaisi, vaan lentoa pidettäisiin normaalina koelentona. Eikä sitä osattaisi yhdistää LEO (Low Earth Orbiter) tehtäviin, ja sitten kun tuo kyseinen sukkula sitten olisi päässyt ballistiselle radalle, niin silloin siihen voitaisiin kiinnittää polttiainesäliö että tehtävämoduuli.


Se tarkoittaisi vain sitä, että tuohon sukkulaan olisi telakoitu rakettivaihe, tai sitten painavamman satelliitin alle asennettu vinssi sitten vetäisi sukkulan ylemmälle radalle. Tuolloin vetävän satelliitin vain pitäisi olla sukkulaa painavampi, ja vedettävän kappaleen pitää olla ilmakehän ulkopuolella, jotta tuo toiminta onnistuisi, koska tuolloin ilmanvastus muodostaa ongelman, mutta jos stationaariradalle ankkuroidaan riittävän painava satelliitti, niin se sitten ehkä kykenisi vetämään pienen avaruusaluksen kiertoradalle. Ja sen kiertoradan pitää olla sellainen, että tuo naru voidaan liittää sukkulaan, eli nopeuserojen pitää olla sen verran pienet, että kaapelin liittäminen onnistuu, ja myös se että kaapelin pitää olla vakaa, rajoittaa tuon välineen käytännön sovelluksia.

Lockheed SR-71 ja Lockheed D-21
(Kuva III)

Yksi X-37B:n etuja on nimenomaan sen kyky operoida näkymättömästi. Toisin sanoen se voidaan asentaa vaikka Trident-ohjuksen kärkeen, ja kuljettaa Ohio-luokan sukellusveneellä kauas merelle ennen kuin se laukaistaan kiertoradalle. Tuolloin noiden pienten sukkuloiden operaatioista ei saisi tietää kukaan muu kuin NASA, ja tuolloin laukaisu voidaan suorittaa niin, että sen väitetään olevan vain harjoitusammuntaa. Kuitenkin tuollainen pienoissukkula voidaan nostaa myös ilmapallolla Maan ilmakehän yläosiin, josta se voisi sitten lentää kohti kiertorataa omien rakettien nostamana, ja tuollaisella Mylarista valmistetulla täysin symmetrisellä vetykaasulla täytetyllä ilmapallolla voidaan sitten toteuttaa sellainen malli, että tuo sukkula aukaisisi sen jälkeen valtavan ”päivänvarjon”, joihin kohdistetaan laser-säteitä, joiden avulla tuota laitetta voidaan nostaa sitten kohti kiertorataa.

Tuolloin käytetään sellaista välinettä, joka tunnetaan nimellä LASER tai LASER DISK, mikä tarkoittaa oikeastaan eräänlaista alustaa, mikä nostetaan avaruuteen lasersäteen avulla. Tuolloin laserilla muodostetaan alustan alle kuuman ilmamassan muodostama patja, joka nostaa sitä kohti avaruutta. Kyseinen väline voisi tietenkin nostaa myös tuollaisen pienen sukkulan kiertoradalle, jos vain sen lämpölaajeneminen saadaan kuriin. Ja silloin mielenkiintoinen vaihtoehto olisi sitten käyttää valtavaa mylar-varjoa, joka keveytensä puolesta sopisi tuohon tehtävään. Jos laser suuntautuu tuon laitteen ohi, ja sen säteen tiellä sattuu olemaan jokin satelliitti, niin silloin tuon tekokuun tarina on ohi, koska laser vähintään tuhoaa sen kamerat. 

https://www.youtube.com/watch?v=LAdj6vpYppA

Laserilla tapahtuvan kiertoradalle nousun ongelmana on kappaleen lämpölaajeneminen, minkä takia sen koon pitää olla niin suuri, jotta lämpöenergia sitten jakaantuisi laajemmalle alueelle, joka sitten pienentää aluksen lämpötilaa, ja kun tuo alus on kiertoradalla, niin tämä varjo voidaan vetää sisään, mikä tapahtuu paljon helpommin kuin maan ilmakehässä koska siellä avaruudessa ei ole kaasua, mikä häiritsee tuon varjon vetämistä esimerkiksi johonkin putkimaiseen säiliöön. Ja mylarin etuna muihin materiaaleihin nähden on se, että tuosta kalvosta voidaan tehdä äärettömän suuri sekä samalla hyvin kevyt. Sama ilmiö muuten tekee suurten putkirakenteiden hitsaamisesta hiukan hankalaa, ja siksi myös tuo lautanen, joka ottaa lasersäteet vastaan pitää olla erittäin suurikokoinen.

https://marxjatalous.blogspot.fi/

Voisiko tällainen rengasmainen avaruusalus olla tulevaisuuden tapa lentää muille planeetoille tai valvoa pitkän aikaa jotain aluetta Maassa

Kun ajatellaan sitä, että avaruuteen lähetään rengasmainen avaruusasema, jonka pyörimisliike sitten muodostaisi keinotekoisen painovoimakentän. Tuollainen asema esitellään muuten elokuvassa “2001 Avaruusseikkailu”, mutta tuolloin sitten ei kukaan muistanut sitä, että kyseiseen laitteeseen voidaan liittää myös WARP-ajo. Eli sen renkaaseen vain kytkettäisiin sarja magneetteja, jolloin sitä sitten voitaisiin käyttää myös normaalina avaruusaluksena, ja jos se sitten olisi ydinkäyttöinen, niin tuollaisella laitteella olisi varmasti paljon käyttöä esimerkiksi planeettojen tutkimisessa.

WARP- eli MDD (Magneto Dynamic Drive) on siis oikeastaan pelkkä ryhmä magneetteja, joiden avulla aluksen läpi tai sen ulkopinnan ylitse ikään kuin vedetään ioneja, mikä tekee näistä laitteista äänettömiä, sekä se että niissä ei ole liikkuvia osia edesauttaa sitä, että nuo lentolaitteet voivat leijua ilmakehässä jopa vuosia.Tuollaiset tulevaisuudessa hyvinkin pitkiä aikoja avaruudessa viettävät alukset voidaan varustaa sähkömagneettisilla suojakilvillä, eli mikroaaltoon perustuvilla kentillä jotka hajottavat sitä kohti tulevat fyysiset kappaleet.

Voisi olla sellainen, että sen rengasmaisen kehän sisä- tai ulkopuolelle olisi asennettu WARP, mikä kuljettaa alusta eteenpäin avaruudessa. Ongelmana tuolloin on tarvittavan sähkötehon tuottaminen, jos WARP:ia aiotaan käyttää ilmakehässä. Jos koneeseen ajatellaan asennettavan jonkinlainen pieni ydinreaktori, niin silloin se olisi tietenkin mahdollisesti sellainen, että tämä laite kykenisi operoimaan esimerkiksi Maan tai jonkun muun planeetan kaasukehässä vuosien ajan.

Silloin tuon välineen tarkoitus olisi toimia ikään kuin leijuvan tukikohdan roolissa alueen yllä, mitä se lähetetään valvomaan, kuten eräässä toimintaelokuvassa tapahtui.Siinä tuollainen vannemainen avaruusalus jää leijumaan Etelä-Afrikan yläpuolelle, ja sen jälkeen elokuvan tapahtumat muuttuvat sellaiseksi ryminäksi että oksat pois.

Tuo kattokruunua muistuttava alus voisi olla tietenkin Ydinkäyttöinen eli se voisi käyttää kevyttä keinotekoisella alkuaineella ladattua reaktoria, mutta ongelmia tulisi tuolloin radioaktiivisen aineen hankkimisessa Mutta tuo alus kykenisi tietenkin käyttämään ilmakehässä leijuessaan myös WARPia, mikä muistuttaa tuolloin puhallinta, missä ei käytetä potkuria.

Keinotekoinen painovoima saadaan aikaan yksinkertaisesti pyörittämällä alusta akselinsa ympäri.Mutta jos ydinreaktoria ei voisi käyttää, niin kyllä myös tavallista potkuria voidaan hyödyntää tässä toimintamallissa. Eli tuolloin ilmakehässä tarvittava nostovoima saadaan aikaan normaaleilla potkureilla. Kuitenkin WARP toimisi avaruudessa myös pienemmällä jännitteellä kuin mitä tarvitaan aluksen leijuttamiseen Maan ilmakehässä, mutta tuolloin tietenkin aluksen kiihtyvyys laskisi huomattavasti.Ilmakehän ulkopuolella kuitenkin WARP voisi toimia, vaikka tämä alus ei ehkä normaaleilla turbogeneraattoreilla varustettuna saavuttaisi tarvittavaa valonnopeutta. Myös ydinkäyttöinen malli toimisi osittain turbogeneraattorilla, eli siinä reaktorin jäähdytinpiiriin asennetaan turbiini, joka pyörittää generaattoria.

Aluksen ulkokehä voisi pyöriä, jolloin mikrometeorit eivät sitä niin helposti pystyisi vahingoittamaan. Voi olla myös sellainen, että siihen punpataan energiaa suuritehoisilla radiolla, jotka toimivat samalla periaatteella, kuin Vanderbiltin koje, jolla piti aikoinaan siirtää sähköä ilman läpi langattomasti. Jos kyseistä alusta voitaisiin ladata langattomasti, niin siitä voitaisiin tehdä sellainen, että tuo väline kykenisi ainakin globaaleihin operaatioihin, eli se kykenisi sitten lentämään esimerkiksi Maan ja Kuun väliä erittäin nopeasti, ja viemään lasteja niille ehkä joskus tulevaisuudessa rakennettavilla avasuusasemille. Mutta jos siihen asennetaan ydinreaktori, niin silloin tämä väline varmasti olisi käyttökelpoinen kaikilla etäisyyksillä, mitä maailmankaikkeudessa voidaan ajatella.

Tietenkin sen ulkokehälle voidaan asentaa myös hiukkaskiihdytin, jonka sisällä voidaan hiukkasia kiihdyttää valon nopeuteen, jolloin aika sen sisällä saadaan pysähtymään. Kyseinen ratkaisu tietenkin avaisi aluksen miehistölle mahdollisuuden matkustaa pidemmälle universumissa, mutta kun ajatellaan sitä, miten aika kuluu sen ulkopuolella, niin siitä ei kovin suurta hyötyä Maan ihmisille ole, ellei WARP sitten mahdollisesti kykene ylittämään valon nopeutta, mistä emme saa varmuutta, ennen kuin tuohon moottoriin perustuvan avaruusaluksen rakennamme.

Jos käytössä ei ole ydinvoimaa, niin silloin tuo alus voidaan tietenkin rakentaa sellaiseksi, että se käyttää eräänlaisia kondensaattoreita varatessaan tarvitsemaansa sähkövirtaa. Ja lataaminen voisi tapahtua suuntaamalla siihen esimerkiksi radiomasereita tai muita voimakkaita radiolaitteita. Siinä voisi olla kiinnitettynä jonkinlainen kapseli, jonka se laskee  vinssillä kohdealueelle, ja tuolloin tämä alus kykenisi operoimaan huomaamattomasti, ja silloin sen sisään ei myöskään joutuisi bakteereita.

Kyseinen moduuli voisi olla esimerkiksi pallomainen, ja aluksen miehistö voisi käyttää sitä kuin kohoa, jota he laskevat sekä nostavat tarpeen mukaan.Tuon aluksen vanteen keskellä voisi olla kaksikerroksinen miehistöhytti, joka suojaa sen miehistöä voimakkaalta sähkömagneettiselta säteilyltä, ja samalla se voisi sitten suorittaa erilaisia tehtäviä sekä planeettojen kaasukehissä että avaruudessa, ja kyky leijua takaisi sen, että aluksen runkoon eivät mitkään pieneliöt pääsisi käsiksi.

https://marxjatalous.blogspot.fi/

Kuvitteellinen tukikohta Venukseen

Orion-avaruusalus
(Kuva: NASA) 

Venus-planeetalle olisi oikeastaan melko helppoa perustaa tukikohta. Vaikka tuon planeetan olosuhteet ovat kammottavat, koska planeettaa lämmittää valtava kasvihuoneilmiö, niin tuo tukikohta olisi siellä melko helppo rakentaa. Teknisesti tuon tukikohdan rakentaminen ei ole sen vaikeampaa kuin tavallisen talon valmistaminen, koska planeetan pinnalla on kaasukehä sekä painovoima, joka vastaa melko paljon Maan pinnalla olevia olosuhteita. Tuolla tukikohdalla tietenkin pitää olla jotain käyttöä, joten siksi sen rakentaminen ei ehkä aivan pian tule kyseeseen. Kuitenkin se, mikä tekee tällaisesta projektista kalliin sekä vaikean, on se että Venus sijaitsee niin kaukana Maasta. Joten siksi sitä tuskin tullaan tässä lähiaikoina toteuttamaan.

Kuitenkin se on tukikohdalle sopivampi paikka kuin esimerkiksi Mars, koska siellä ei tarvita mitään avaruuspukuja tai vastaavia varusteita. Riittää että henkilöllä on päällään sellainen suojapuku, joka kestää rikkihappoa sekä polttavaa 600 asteen lämpötilaa, ja koska tuon planeetan kaasukehä on pääasiassa hiilidioksidia tai hiilimonoksidia, niin hengittämiseen riittää pelkkä kaasunaamari. Mutta pääasiallisen ongelman tietenkin muodostaa korkea lämpötila sekä voimakas syövyttävä happo, jota sataa tuon planeetan pilvistä. Venus kuitenkin on paikka, missä on korkeita vuorijonoja, joiden huipuilla ei kaasun paine ole niin kova kuin planeetan alangoilla, ja yksi näistä alueista on Maxwell-vuorina tunnettu Himalajan korkuinen vuoristo, joka tietenkin on siksi erittäin houkutteleva paikka tukikohdalle.

Tuollainen Venukseen sijoitettu tukikohta voisi muistuttaa vaikkapa tavallista rakennuksilla käytettävää parakkia tai kerrostaloa, joista jälkimmäinen tietenkin vaatii paljon suuremman panostuksen. Kyseisen rakennuksen seinät pitää tehdä sillä tavoin, että rikkihappo ei pääse niitä syövyttämään, joten tietenkin haponkestävä teräs, jossa on lasipinta sopii hyvin tuohon tarkoitukseen. Tuollaisen kuvitteellisen tukikohdan ikkunat tietenkin pitää tehdä sellaisiksi, että ne eivät missään nimessä voi mennä rikki, ja tietenkin niissä pitää olla hyvin toimiva jäähdytys, jotta lämpötila ei kohoa liian korkeaksi noiden rakenteiden sisällä.

Aktiivihiilisuodatin tietenkin suodattaa tehokkaasti ulkoilmaa, niin että tukikohdan sisällä on riittävästi happea. Syy miksi tällaiseen projektiin ei varmasti ryhdytä ainakaan toistaiseksi on hyvin yksinkertainen. Tällaista projektia ei kovin helposti perustella veronmaksajille, vaikka tietenkin olisi todella upeaa, että jollain valtiolla olisi tällainen laitos käytössään. Jos tässä sitten vielä jatketaan pohdintaa siitä, millaista tekniikkaa tämän kaltaisessa tukikohdassa sitten käytettäisiin, niin tietenkin jokaisella maailman avaruuteen valmistettavalla tukikohdalla täytyy olla käytössään pelastusalus sitä tilannetta varten, jos kaikki sattuu menemään vikaan.

Tuo alus voisi olla hiukan huhtasientä muistuttava väline, joita tuo tukikohta pitäisi yhteyttä Maahan. Kun puhutaan tällaisista Venukseen sijoitetuista tukikohdista, niin minun pitää muuten sanoa sellainen asia, että en itse ole tätä asiaa ideoinut, vaikka se olisi mukavaa vetää omiin nimiin. Idean tähän tukikohtaan olen varastanut eräästä kirjasta, jonka nimeä en satu nyt muistamaan. Siinä päähenkilö matkusti Venukseen suorittamaan erästä tehtävää, ja sitten kun hän sitten palaa Maahan, niin tulee ilmi, että koko tuo avaruusohjelma olisi ollutkin salainen. Tuo kirja jonka nimeä en muista aikoinaan innoitti itseäni omissa harrastuksissani, ja tuossa kirjassa tietenkin oli myös loistavia ajatuksia siitä, kuinka paljon sekä kuinka helposti erilaisia asioita voidaan salata.

Kirjan idea oli loistava sikäli, että siinä päähenkilö värväytyy avaruuslentäjäksi ohjelmaan, mitä hän luulee julkiseksi, ja tuossa koulutuskeskuksessa he sitten esiintyvät televisioissa sekä tekevät kaikkea jännittävää. Kuitenkin tuon kirjan lopussa paljastuu sellainen asia, että government tai mikä järjestö nyt tuota ohjelmaa johtaakaan on valehdellut noille henkilöille. Kun he palaavat Maahan, niin heidän avaruuspukuihinsa suihkutetaan ilokaasua, minkä jälkeen nämä henkilöt heräävät sairaalassa, missä heille kerrotaan, että nämä henkilöt ovat olleet onnettomuudessa ja vaipuneet koomaan.  Kyseisessä kirjassa tietenkin hehkutetaan kaiken maailman alien-yhteistyöllä, ja siinä esimerkiksi kuvaillaan huhtasientä muistuttavia aluksia, joita käyttää muurahaista muistuttava humanoidi.

Kun mietitään sitä, miten tuollainen avaruuslento sitten voidaan salata, niin tehtävä ei ole mikään vaikea. Riittää että miehitetty lento lähetetään sotilaallisesta tukikohdasta, ja mihistömoduuli tietenkin voidaan esittää vaikka isokokoisena vakoilusatelliittina. Avaruudessa ei ole minkäänlaista ilmanvastusta, joten aluksen ulkoasuksi riittää pelkkä lieriö, joten sitä voidaan väittää esimerkiksi KeyHole- vakoilusatelliitiksi. Tuo alus voisi siis olla ulkonäöltään pelkkä putki missä on rakettimoottori. Tai jos alus liikkuisi vain aurinkokunnan sisäosissa, niin siinä voisi olla ionimoottori, joka saa voimansa aurinkokennoista.

Tuolloin ei tarvita ydinreaktoria, johon täytyy tietenkin hankkia polttoainetta. Plutonium on sellaista ainetta, että sen käyttö raketeissa on teknisesti aivan mahdollista, mutta kuitenkin julkinen painostus sekä ympäristökysymykset estävät ydinrakettien kehittelyn. Nopeaa hyötyreaktoria joka käyttää polttoaineenaan plutoniumia  vastustetaan siksi, että sen pelätään lisäävän kilpavarustelua sekä ydinaseiden leviämistä. Tuollainen ydinraketti tarvitsee nimenomaan tehokkaan sekä pienikokoisen ydinreaktorin, joka voidaan laukaista taivaalle verraten pienellä raketilla. Joten tällaisessa reaktorissa pitää käyttää korkea-aktiivista polttoainetta, joka antaa suuremman tehon kuin normaali uraanipolttoaine. Ja ydinkäyttöisten rakettien vastustamista perustellaan sillä, että jos raketti sattuu räjähtämään nousun aikana, niin silloin reaktorin radioaktiivinen polttoaine leviää luontoon.

Ydinvoimaa käyttävän raketin lähettäminen Maasta ei poikkea mitenkään normaalin raketin lähettämisestä, koska ydinmoottori käynnistetään vasta avaruudessa. Suuri avaruuslentojen pioneeri Sergei Korolev esitti mallin, missä ensin tavallinen kemiallista polttoainetta käyttävä raketti nostaa aluksen reaktorin avaruuteen, ja sitten erikseen laukaistaan miehistön käyttöön tarkoitettu  moduuli, joka telakoidaan tuohon reaktoriin. Näin eivät sitten radioaktiiviset kaasut pääse leviämään ilmakehään kun reaktori käynnistetään.

Mutta yksinkertaisin tapa kehittää ydinvoimalla kulkeva raketti on käyttää reaktoria itseään rakettina. Tuolloin reaktorin takaosa avataan suoraan avaruuteen, jolloin siitä lähtevä hiukkassuihku työntää alusta eteenpäin, ja sähkövirran alus saisi sen jäähdytysjärjestelmään asennetusta turbogeneraattorista. Reaktorin jäähdytys vaatisi suuria ripoja siksi, että sen pitää säteillä hukkalämpö avaruuteen, ja noiden ripojen pinnalla voisi kulkea putkisto, jossa olevaa nestettä käytetään tuon turbiinin pyörittämiseen. Aluksen reaktori voisi olla sellainen, että siinä käytetään esimerkiksi ydinaseplutoniumia polttoaineena, jolloin siitä tulee kevyt sekä erittäin tehokas. Aluksen perässä voisi olla kevytrakenteinen masto, jonka päähän reaktori asennetaan, jotta se olisi mahdollisimman kaukana miehistöstä. Ja avaruudessa riittää vain suojalevy, jotta miehistö ei saisi tappavaa säteilyannosta tuosta reaktorista. Mutta kuten tiedämme, niin tämäkin on vain mielikuvitusta.   

Kyseinen kirja on siitä hyvää lukemista, että siinä esitellään malli, joka voisi olla oikeasti totta. Vaikka tällaiset kirjat ovat oikeasti mielikuvitusta, niin kuitenkin niiden vaikutus on se, että kirjat simuloivat ihmisen produktiivista älyä. Se tarkoittaa sitä, että myös oikeat ihmiset voivat niistä saada ideoita omaan toimintaansa. Ja esimerkiksi auto-onnettomuus voisi olla hyvä tapa selittää pitkästä avaruuslennosta johtuvaa lihasten heikentymistä. Tuolloin henkilön vain väitetään olleen koomassa, jolloin kaikki asiat mitä hän kertoo voidaan laittaa hysterian piikkiin. Ja auto-onnettomuus voisi olla loistava tapa peitellä jonkun palkkasoturin kuolemaa.

Eli joskus joku tuollainen operaattori kuolee tehtävissään, ja silloin tietenkin voidaan hänen kuolemansa peittää yksinkertaisesti lavastamalla auto-onnettomuus sekä tulipalo, jotta hänen omaisensa eivät saisi tietää mitään noista asioista. Tulipalo tietenkin peittäisi napalmin aiheuttaman palovamman sekä myös sen, että tuo henkilö on jotenkin ollut yhteydessä palkkasoturien toimintaan Afrikassa tai jossain muualla maailmassa. Tietenkin tämä on vain pohdintaa, mutta niin itse toimisin jos haluaisin salata jotain tällaista toimintaa.

http://venusbase.webnode.fi

Onko Kuusta otetuissa kuvissa jotain outoa? Ja oliko NASA:lla suunnitelmissa salaisen aseman perustaminen Kuuhun?

NASA:n ottamissa kuvissa Kuun pinnasta on todella jotain outoa. Tietenkin osa näistä kohteista varmasti on Kuuhun laskeutuneiden luotainten  jäänteitä, mutta osa kuitenkin panee miettimään, mitä siellä oikeastaan on puuhattu, ja mitä noista Kuulennoista jäi sillon aikanaan kertomatta suurelle yleisölle, joka ihaili astronautteja, jotka hyppivät tuon kappaleen pinnalla.  Nuo objektit näyttävät muinaisilta kaupungeilta, mutta kun niitä ajatellaan vähän tarkemmin, niin silloin tietenkin voidaan olettaa, että nuo rakennelmat saattavat olla jäänteitä Neuvostoliiton tai USA:n aikanaan Kuuhun kaavailemista asemista, joiden tarkoitus ei ollut rauhanomainen.

Tuolloin tarkoitus oli luoda Kuuhun sotilastukikohta, missä asevoimat olisivat voineet operoida ydinaseiden avulla Maassa olevia kohteita vastaan. Projektin koodinimi oli “Project Luna”, ja se tähtäsi nimenomaan siihen, että Kuun pinnalle olisi asennettu  SS-20 tai Pershing-tyyppisiä aseita. Tai jos ajatellaan 1960-lukua, niin silloin aseet olisivat olleet ilmeisesti SS-14 sekä Jupiter-ohjus. Kun puhutaan noista 1960-luvun avaruusohjelmista, niin silloin pitää muistaa se, että monilla näistä projekteista oli aivan muita kuin tieteellisiä päämääriä. Kuuhun haluttiin sijoittaa ydinaseita sekä biologisen sodankäynnin laboratorioita, joissa tapahtuvat bakteerien sekä virusten testaustoimet olivat täysin kontrolloitavissa.

Kyseisen ohjelman ongelmana oli se, että kyseinen tukikohta olisi näkynyt maasta kaukoputkella, tai sitten tuo tukikohta olisi pitänyt sijoittaa Kuun kääntöpuolelle, jolloin se olisi vaatinut Kuun pinnalle sijoitetun kanaverkkoantennin kaivamista soraan, ja sitten olisi pitänyt kaapeli vetää kääntöpuolella olevaan tukikohtaan. Tuolloin kaivuutoimet olisi ehkä sitten huomattu Maasta, joten siksi tuo tukikohta ehkä peruttiin. Muuten uskoisin että termi "alien base" tai "alien technology" tarkoittavat sitä, että projekti suoritetaan niin sanotun "pimeän budjetin" kautta. Eli kyseessä on projekti jonka rahoitus kanavoidaan muiden projektien kautta.

Jos Kuuhun haluttiin sijoittaa ohjuksia, niin kaikkein helpoin tapa hoitaa asia, olisi käyttää Luna-16 tyyppisiä alustoja, joilla nuo ohjukset viedään Kuuhun, ja tuon kappaleen pieni painovoima takaa sen, että tuosta paikasta voidaan tehdä ydinasehyökkäys minne tahansa maapallon kohtaan. Tuolloin olisi helppoa käyttää korkeasti mobilisoituja ohjuksia, jotka laukaistaan maasta Kuuhun laukaisualutojen päällä, jotka lasketaan jarrurakettien avulla tälle kappaleelle. Tai sitten Kuuta haluttiin käyttää “Solar warden”-nimisessä ohjelmassa astronauttien levähdyspaikkana heidän matkatessaan avaruusasemalta Maahan. Tuo “Solar warden” oli silloin ohjelma, missä USA:n ilmavoimat tutki mahdollisuutta rakentaa avaruusasema kauas Aurinkoa kiertävälle radalle, ja sen kokoamiseen olisi käytetty Saturnus-V raketin tyhjiä polttoainesäiliöitä.

Kun mietitään tuon aseman tarkoitusta, niin ehkä USAF:n johto ajatteli käyttää sitä jonain asejärjestelmien kehityskeskuksena. Tai sitten sitä haluttiin käyttää johonkin muuhun toimintaan, mitä voidaan vain arvailla. “Solar warden” oli hankkeena sellainen, että sitä olisi varmaan ollut vaikeuksia perustella millekään Kongressin lautakunnalle.

Tuo ohjelma käsitti valtavan avaruusaseman rakentamisen kauas Kuun taakse, ja siinä piti käyttää sekä tyhjiä Saturnus V-raketin vaiheita sekä jättimäisiä mylar-palloja. Se olisiko tuosta asemasta tehty keinotekoisella painovoimalla  varustettu väline, on kuitenkin jäänyt historian hämärään. Tuo asema olisi saanut painovoimansa pyörimisliikkeen synnyttämästä keskipakovoimaan perustuvasta gravitaatiosta, joka olisi ollut heikompi kuin Maassa, jotta pyörimisliike ei olisi ollut liian kova, jolloin asema olisi revennyt kappaleiksi.

Jos tuo asema olisi toteutettu, niin sen miehistö lihasvoima putoaisi todella pieneksi. Ja jotta sopeutuminen Maan painovoimaan olisi nopeampaa, tarvitsisi miehistön tietenkin palautua ennen paluuta, ja siksi kuuasema olisi ollut tärkeä tuon operaation kannalta, jotta astronautti voisivat palauttaa lihasvoimansa siellä, koska Kuun pienempi painovoima olisi tehnyt tuosta helpompaa. Mutta kuten alussa kirjoitin, niin Kuuhun on vuosikymmenien aikana lähetetty kymmeniä luotaimia, joiden jäänteet lojuvat pitkin tuon kappaleen tasankoja, ja sen takia sieltä varmasti löytyy kaikkea mielenkiintoista.

https://youtu.be/jnRCvRvXmkk

http://www.huffingtonpost.co.uk/darren-perks/solar-warden-the-secret-space-program_b_1659192.html

http://www.exopaedia.org/Luna