K.W Jeterin Tohtori Kyy (Dr. Adder) eli painajaismaista protetiikkaa tulevaisuuden dystopiassa

K.W Jeter kirjoitti aikoinaan kirjan nimeltään "Tohtori Kyy" (Doctor Adder, (Suom.)1984), joka kertoo lääkäristä joka on kuin Dr. Josef Mengelen sekä Viktor Frankensteinin yhdistelmä, eli hän on enkeli sekä paholainen yhdessä ruumiissa. En tiedä että onko tuo "K.W Jeter" oikeasti joku salanimi, mutta uskoisin että hän ei kirjoittanut tätä kirjaa oikealla nimellään. Tuo "Tohtori Kyy" on siis lääkäri, joka operoi pahaa aavistamattomia ihmisiä, niin että he varmasti tuntevat, miltä tuntuu olla mielipuolen käsittelyssä. Tuon kirjan kehyskertomuksena on tilanne, missä yhdysvallat on joutunut sisällissotaan, ja siitä sitten on jäkipyykkiä jäänyt pesemättä vaikka millä mitalla. Kyseinen kirja on yksi väkivaltaisimpia romaaneja, mitä olen koskaan lukenut, mutta se on verraten hyvin kirjoitettu, vaikka kyseessä on Jalava-kustantamon SciFi tai tarkemmin ottaen Cyber- tai steampunk kirja, jolla on tavoiteltu lähinnä marginaaliyleisöä.

Kyseisessä synkässä tulevaisuuden kuvauksessa on myös esillä sellainen asia, että mitä protetiikka voi saada aikaan vääränlaisen ihmisen käsissä, ja tuossa kirjassa esiiin tuotua tekniikkaa ollaan jo tuomassa oikeasti markkinoille. Tuossa kirjassa on esillä sellainen väline kuin "turbonyrkki", eli proteesi johon on asennettu kaiutin, joka sitten lähettää sellaisia ääniaaltoja, joiden avulla saadaan vesiatomit hajoamaan, ja tuossa välineessä on sitten sormenpäissä infrapuna-anturit, joilla sen käyttää saa paremman kuvan ympäristöstään. Kyseinen proteesi asennetaan ihmisen amputoidun käden paikalle, ja siinä oleva tietokone yhdistetään ihmisen hermostoon, jonka sähköistä toimintaa kyseinen väline käyttää toimintojensa ohjaamiseen. Tuota mielikuvituksen luomaa proteesia ovat tarinassa käyttäneet CIA:n eliminoijat, jotka ovat turbonyrkit kohotettuina lähestyneet uhrejaan.

Kun mietitään sitä miten tämän päivän protetiikka on kehittynyt tuosta 1980-luvusta, niin nykyään esimerkiksi ei proteesien kiinnittämistä varten tarvitse ihoon tehdä haavoja, vaan tuo protetiikan kommunikaatio voi tapahtua esimerkiksi Bluetoothin tai WLAN-sovelluksen avulla, ja tuo proteesin ohjausyksikkö voidaan asentaa mihin tahansa osaan ihmisruumista hyvänsä, ja ainoa rajoitus tietenkin on se, että tuon raajan hermosignaalin pitää olla kyseisen dekooderin ulottuvilla, jolloin se voi sitten ohjata kyseistä tekoraajaa. Tuollaisia proteeseja kehitetään jatkuvasti erilaisissa laboratorioissa ympäri maailmaa.

 Mutta kuten tiedämme, niin nuo tekokäden keinotekoiset aistit voivat sitten välittää tietoja ympäristöstään. Ne voivat olla esimerkiksi infrapunasensoreita, mutta myös pietsosähköisiä kiteitä voidaan käyttää luomaan todenmukaisia tuntoaisteja. Mutta kuten tiedämme, niin ihmisen hermosto toki kuljettaa sähköimpulsseja valikoimatta niitä mitenkään, ja siksi tuo raaja voi lähettää myös näköaistimuksia. Se mitä tuossa kirjassa esitelty väline oikeasti on, ei varmasti ole miellyttävä osa insinööritieteitä. Nämä välineet tekevät ihmisestä aseen, ja niiden toiminta on erittäin tehokasta, ja se nimenomaan on aseteknologian kehityksen ideana. Luoda uusia sekä tehokkaita tapoja antaa taistelijoille yliote vihollisesta. Nuo aseita kehittelevät insinöörit ovat ehkä maailman lahjakkaimpia sekä innovatiivisimpia ihmisiä, ja heidän luomansa välineet varmasti ovat tulleet tarpeeseen, kun ajatellaan sitä, miten paljon ihmiset sotivat.

Tuollainen vesiatomeja hajottava koje voidaan luoda melko helposti, ja jos ajatellaan sitä, että esimerkiksi tuollainen erikoisaseena käytettävä proteesi voi olla ohjattavissa aivokuorella asetetulla implantilla, eli mikrosirulla joka voidaan varustaa kallon luita vasten painetuilla EEG-sensoreilla, jotka on asetettu päänahan alle, ja tuon laitteen voiman voisi antaa vaikka plutonium-paristo, joka antaa elinikäisen sähkövirran. Kun ajatellaan esimerkiksi sitä, mitä tuollaiset hermostoon kytkettävät  implantit voisivat tehdä vaikka erikoisjoukkojen miesten käsissä, niin silloin varmasti tulee mieleen sellainen asia, että nuo henkilöt voisivat vaikka ohjata taistelurobotteja tai UCAV-lennokkeja noiden implanttien avulla, ja nuo välineet voisivat toimia myös tavallisten matkapuhelimien läpi, ja sama tekniikka toimii tietenkin myös tietokonepohjaisissa kenttäradioissa.

Mutta tulevaisuuden kommandomiehillä voi olla käytössään erikoiskirurgisia osastoja, joissa heidän kätensä tilalle vaihdetaan turbonyrkki, ja heidän kätensä sitten pakastetaan operaation ajaksi, jonka jälkeen nuo aseet irrotetaan heistä, ja kädet kiinnitetään takaisin.Toki en usko että kukaan lääkäri tuollaista sitten luvalla tällaisia vaihto-operaatioita. Mutta rahalla saa mitä hyvänsä, ja ehkä tulevaisuuden lääkäreillä on vähän toiset lähtökohdat toiminnalleen kuin nykyisillä ammatinharjoittajilla.


pimeakronikka.blogspot.fi

Clive Cusslerin Kyklooppi (Cyclops, 1986) on kirjailijan hiukan erilaista tuotantoa, koska siinä tavoitellaan "X-files"-tyyppistä tunnelmaa

Vaikka Clive Cusslerin Kyklooppi (Cyclops, 1986) on ikään kuin tusinatavaraa, niin kyseessä on erittäin nautittava lukuelämys, joka pitää otteessaan loppuun asti. Kirjasta laitoin kirjoitelman alkuun kirjan englanninkielisen painoksen kuvan, koska suomalaisesta kannesta oli vaikeaa löytää terävää valokuvaa Internetistä.  Kuten muissakin Cusslerin kirjoissa, niin myös tässä tapauksessa on kysymys eräänlaisesta seikkailuromaanista, joka sisältää uskomattoman määrän erilaisia teknisiä vempeleitä, kuten magnetometreillä varustetun ilmalaivan sekä muita vastaavia oseanologisia vempaimia, joista näkee selvästi tuon kirjailijan olevan insinööri ammatiltaan. Kuitenkin tuo kirja on ikään kuin osoitus laajemmasta ajattelusta sekä luovuudesta kuin muut tuon kirjailijan kirjat, joissa seikkailee usein Dirk Pitt-niminen henkilö, joka on varmasti kirjailijan ”wanna be”-hahmo. Tai ainakin niin itse ajattelen, kun tämän kuvitteellisen hahmon edesottamuksista lueskelen.

Eli tuo kuvitteellinen sankari on senaattori Pitt:in poika, joka asuu lentokonehangaarissa, ja omistaa todella paljon kaikkia mukavia vempaimia, kuten vanhan lentokoneen sekä muita mukavia ”magneetteja”, ja tietenkin hän on hävittäjälentäjä, joka on ”lainassa” tuossa oseanologisessa eli valtameriä tutkivassa virastossa nimeltään NUMA (National Underwater and Marine Agency), jolla kyllä on kotisivut Internetissä. Tuo järjestö on voittoa tavoittelematon yhdistys, jonka tarkoitus on edistää valtamerten tutkimusta sekä meriarkeologiaa ja konservoida vanhoja laivoja. Järjestön perustaja on Dr. Clive Cussler, ja sen kotisivut ovat alla.  Syy miksi tuo kirja osoittaa normaalia laajempaa ajattelua kuin muut ”Dirk Pitt”-romaanit on se, että tuossa romaanissa on ikään kuin ”The X-Files”-tyyppinen sivujuonne, missä USA:lla on salainen tukikohta kuussa. Tuo tukikohta on rakennettu Saturnus V-raketin rakettivaiheista, jotka on laskettu kuun pinnalle, ja sitten kaivettu tuon kappaleen pölyn sisään, jotta niitä ei voisi havaita Maan pinnalta käsin.

Kun mietitään tuota mahdollisuutta käyttää esimerkiksi Saturnus-V raketin toista tai kolmatta rakettivaihetta tuollaisen kuuaseman rakennuselementteinä, niin usein väitetään niin, että nuo rakettivaiheet ovat olleet tyhjiä, kun ne on irrotettu tuosta kantoraketista. Kuitenkaan tuollaisen raketivaiheen vieminen kuuhun ei vaadi kovin suurta määrää polttoainetta, jos se saavuttaa sitä ennen Kuun ja Maan keskinäisen Lagrangen pisteen. Avaruudessa kaikki on toisin kuin Maassa, eli siellä ei ole kaasukehää tai painovoimaa, mikä rajoittaisi kappaleen liikkumista, ja jos raketti voisi työntää alusta niin, että se ylittää tuon Maan ja kuun välillä olevan ”painovoimakynnyksen”.

Tuon pisteenjälkeen Kuun vetovoima muuttuu vallitsevaksi, niin sitten nuo moduulit tarvitsevat vain pienen raketin, jotta ne voidaan sitten asemoida kuuta kiertävälle radalle. Ja sitten nuo moduulit voidaan laskea makaamaan kuun pinnalle, ja tietenkin niissä voi olla polttoainesäiliöt sisällä, kun nuo kappaleet muutetaan tukikohdaksi. Se miten tuo mahdollisuus on tyrmätty monissa ohjelmissa, johtuu kuulemma siitä, että Saturnus-V:n käyttämä polttoaine on jotenkin myrkyllistä. Eli todellisessa elämässä Saturnus-V raketin toinen sekä kolmas vaihe käyttävät polttoaineenaan nestemäistä vetyä sekä nestehappea. Eli kyseessä ei mikään kovin myrkyllinen aine ole. Kun nuo vaiheet olisi sitten laskettu kuun pinnalle, niiden rakettimoottorit sekä polttoainesäiliöt toki voidaan poistaa, jolloin sisätilaa tulee enemmän, ja samoin hydratsiini saadaan poistettua tehokkaasti, jos sitä on jossain käytetty.

Ja tietenkin myös vety pitää poistaa aseman ilmasta, jotta se ei aiheuta räjähdystä, ja samalla aseman sisälle pitää asentaa aktiivihiilisuodattimet, joiden läpi ilmaa puhalletaan, jotta hiilidioksidi saadaan poistettua sen sisältä. Samalla pitää kuitenkin muistaa, että kaasuseoksessa pitää olla jotain ainetta, joka estää mahdollisen tulipalon räjähdysmäisen leviämisen sen sisätilassa, jos siellä sitten syntyy kipinöitä. Eli tuon takia pitää hiilidioksidipitoisuutta säädellä tarkasti, koska puhdas happi on äärimmäisen vaarallista. Mutta toisaalta puhtaan hapen kuljettaminen asemalle on halvempaa kuin paine-ilman, koska sitä tarvitaan vähemmän. Joten tuonne Kuuhun voitaisiin kuljettaa hiilidioksidia, joka sitten voidaan puhdistaa tuolla aktiivihiili puhdistimella, koska silloin eliminoitaisiin puhtaan hapen aiheuttamat ongelmat.

Jos tuollainen asema halutaan salata, niin tietenkin voidaan käyttää sellaisia laitteita, kuin videotykit tai ikkunoiksi naamioidut teräväpiirtonäytöt joilla luodaan sitten kuvia esimerkiksi etelämantereesta, ja nuo asemalla olevat miehet tietenkin voivat soittaa kotiinsa, ja näyttää itsestään kuvaa esimerkiksi web-kameroilla, ja pienet yksityiskohdat voivat luoda uskottavuutta. Eli esimerkiksi pöydältä putoavaan muoviseen kynään voidaan laittaa metallinpaloja, joiden avulla magneetti imee sitä kohti lattiaa, jottas putoamisnopeus saadaan vastaaman maan pinnalla tapahtuvaa putoamista . Ja samalla tavoin esimerkiksi astronautti voi filmillä pudota tuolilta, ja sitten tuota filmiä voidaan nopeuttaa, jotta heidän keskustelunsa maassa olevien ihmisten kanssa olisi uskottavampaa. Ja sitten tietenkin kirjassa tapahtuu uskomaton tulitaistelu, missä käytetään rattiammuksilla varustettuja ”Gyrojet”-pistooleita sekä rakettiammuksia käyttäviä rynnäkkökivääreitä.

Gyrojet-ammus on oikeastaan pieni raketti, joka ei aiheuta niin kovaa rekyyyliä kuin normaali pistoolin tai kiväärin ammus. Ja jos tuollainen gyrojet-ammus sitten varustetaan oikealla ajonaineella, niin sillä voidaan ampua tehokasta tulta myös avaruudessa. Tuo ase kehitettiin USA:ssa 1960-luvulla, ja se sitten tietenkin on kirvoittanut salaliittoihin uskovien ihmisten mieliin ajatuksen, että aikooko USA käyttää sitä esimerkiksi kuussa tapahtuvaan tulitaisteluun? Eli tällaisia tekniikoita voidaan käyttää tuollaisen aseman salaamiseen. Tuossa Cusslerin kirjassa sitten esitellään myös lannoitelastissa oleva laiva, josta KGB aikoo tehdä pommin, jolla se räjäyttää Havannan sekä muita loistavia ratkaisuja erilaisiin ongelmiin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lagrangen_piste

https://www.youtube.com/watch?v=qpOcdyxvUvc

https://en.wikipedia.org/wiki/Gyrojet

http://www.numa.net/

pimeakronikka.blogspot.fi

Frederick Forsythtin "Odessan miehet" (The Odessa File, 1972)

Odessan miehet (The Odessa file, 1972) on tarina siitä, kuinka kaikki voi mennä pieleen, kun väärä mies tunnistetaan väärään aikaan. Kirjan kehyskertomus pitää sisällään Toisen Maailmansodan aikaisten natsien Riiassa tekemien hirmutekojen selvittämistä sekä sitä, kuinka entiset SS-upseerit myyvät rakettitekniikkaa Egyptille, jotta se voi iskeä Israeliin. Kirja alkaa hiukan oudosti, eli alussa kuvataan radiokuulutusta, jonka mukaan presidentti Kennedy on murhattu Dallasissa, ja sitten kirja etenee kohti tapausta, missä entinen SS-kapteeni Eduard Roschmann tunnistetaan henkilöksi, joka ampui erään "kapteeni Millerin" Riiassa pari tuntia ennen sodan päättymistä.

Saattaa olla niin, että tuollaisen miehen olisi  SS- miesten salaseura Odessa (Organisation der ehemaligen SS-Angehörigen) oikeastikin valinnut yhdysmieheksi Saksan sekä Egyptin välille, koska hän oli sotarikollinen, joka lähetti ihmisiä kaasukammioon. Tuollainen asia tekisi hänestä sotarikollisen, joka ehkä olisi päätynyt hirteen tekojensa vuoksi.  Näin tällainen "sankari" ei sitten olisi juossut kertomaan esimerkiksi BKA:lle eli (Bundes Kriminal Amt) eli saksan keskusrikospoliisille tuosta entisten SS-miesten liiketoiminnasta, eli aseiden kauppaamisesta Egyptin presidentille Kamel Abdel Nasserille.

Itse olen sitä mieltä, että tuo nimi "Roschmann" on saatettu kirjoittaa väärin, eli kyseessä on ollut ehkä nimi "Rossmann", joka on erään Himmlerin adjutantin pseudonyymi. Kirjassa esiintyy myös Odessa-järjestön murhaaja nimeltään Mackensen, joka on erittäin taitavasti luotu hahmo. Kuitenkin tuo Odessan pyöveli on hiukan epäselvästi luotu henkilö sikäli, että hän käyttää pommeissaan semtexin kaltaista muovirjähdettä. Tai oikeastaan tuo mies tekee kyseisessä kirjassa pommin, millä hän aikoo räjäyttää päähenkilö "Peter Millerin" kappaleiksi, ja juuri tuossa kohtaan tämä murhaaja ikään kuin floppaa. Eli hän käyttää operaatiossa sotilaallista räjähdettä, jonka hallussapitoa tuo mies ei voisi mitenkään selittää.

Murhassa käyttämänsä kiväärin hän voi selittää olevansa metsästyskäyttöön, ja kun mietitään sitä millainen oikean elämän palkkamurhaaja olisi, niin toki hänen pitää voida selittää hallussaan olevat aseet jollain tavalla, jos viranomainen niiden perään sattuu kyselemään. Yleensä tuollaiset operaattorit pyrkivät hankkimaan räjähteitä huomaamattomasti, eli he käyttävät itse valmistettua räjähdettä kuten ruutia tai sitten hankkivat käyttöönsä rakennustyömailla käytettävää dynamiittia, koska jos tuollainen terroristi olisi käyttänyt vaikka semtexiä, niin silloin poliisi olisi vetänyt välittömästi sellaisen johtopäätöksen, että kyseisellä henkilöllä oli suhteita itäblokin tiedustelupalveluihin tai erikoisjoukkoihin.

Toki saattaa olla niin, että kirjassa on käytetty sellaista ajatusmallia, missä tuo "Mackensen" olisi sitten ehkä yrittänyt lavastaa esimerkiksi "Stasia" syylliseksi johonkin Odessan operaatioon. Muuten hänen hahmonsa on erittäin hyvin luotu, ja tarkkuuskivääri on sikäli hyvä väline hänen kaltaiselleen miehelle, että sitä käyttävä murhaaja ei joudu keskustelemaan uhrinsa kanssa kasvotusten, koska tuolloin uhri saattaa antaa hänelle liikaa tietoja henkilöstä, joka murhan aikanaan tilasi. Kirjassa tietenkin esitellään israelilainen agentti, jonka pseudonyymi "Majuri Uri-Ben Shaul" sitten sai surmansa Jerusalemin valtauksen yhteydessä.

Tuo kirja on melko vanha opus, ja varmaan se löytyy monesta hyllystä, mutta siinä on muuan outo piirre. Sen perässä on ikään kuin epilogi, missä luetellaan jokainen kirjassa esiintynyt henkilö, ja mitä heille myöhemmin on Forsythin maailmassa tapahtunut. Eli lähes jokainen henkilö, joka on tuossa kirjassa mainittu on päässyt epilogiin, ja merkittävää on sitten se, kuinka eräs panssarijoukkojen kersantti myös mainitaan, vaikka hänellä ei ole kirjassa mitään roolia, muuten kuin henkilö, jonka ohi päähenkilö ajaa autollaan. Tuon kirjan kuvitteellisen päähenkilön toimittaja Peter Millerin hahmossa on myös hyvin mielenkiintoinen piirre, eli hän toki on rikosreportteri, mutta omistaa 9 mm. SIG-automaattipistoolin, joka on sotilasase. Muuten saksan alamaailmassa SIG-pistoolista käytetään joskus nimitystä "Sigrid", ja samoin Sigrid-nimisiä naisia kutsutaan ainakin joissain tapauksessa tuossa maassa "Sig:eiksi".

Sen hankinnassa on varmaan Forsythin mielikuvituksen mukaan sitten käytetty perusteena urheiluammuntaa, eli kaavakkeessa on valehdeltu hankinnan koskevan rata-ammuntaa, mutta todellisuudessa se on hankittu kodinturva-aseeksi, kun tuon toimittajan henkeä on uhattu Reeperbahnin gangsterien toimesta. Eli melko hyvää luettavaa tämä trilleri sitten on, ja se kannattaa toki lukea. Kuitenkin kirjassa on hiukan katkeilevaa kerrontaa, sekä suhteellisen paljon sivujuonteita, mikä tietenkin herätää ihmetystä, koska kertomus ei mikään kovin paksu kuitenkaan ole.

pimeakronikka.blogspot.fi

William Sleatorin nuorille suunnattu Avaruuspeli (Interstellar Pig, 1984) on yksi oudoimpia teoksia mitä olen lukenut

Avaruuspeli (Interstellar pig, 1984) on nuorille suunnattu romaani, joka on samalla erittäin outo esitys jopa Scifi ja fantasiakirjallisuuden keskuudessa. Itse olen tuon kirjan joskus lukenut, ja se teki minuun silloin aikoinaan hyvin erikoisen vaikutuksen. Jälkeenpäin ajatellen tuo kirja on ikään kuin kuvaus jostain roolipelistä, jossa ihminen menee ikään kuin liian pitkälle. Tuossa kirjassa päähenkilö ryhtyy ikään kuin pelaamaan hyvin outoa peliä, ja sitten hän ikään kuin muuttuu joksikin roolipelihahmoksi, joka ottaa sitten noita pelihahmoja osaksi persoonaansa, ja hän ikään kuin jokaisessa luvussa muuttuu yhdeksi pelihahmoista. Tuolloin pelaaa ikään kuin saa psykiatrisen häiriön, jota kutsutaan sivupersoona-häiriöksi, joka voi olla hyvin ikävä asia, ja vaatia erittäin pitkää terapiaa, jotta ihminen pystyy elämään normaalisti.

Jokainen kirjan luku sekä siinä esitelty hahmo on hyvin outo, ja itse ihmettelen miksi tuo kirja on laitettu nuorten hyllyyn, koska sisällöltään se ikään kuin kuvaa päähenkilön identiteetin hajoamista, ja samalla myös todellisuuden tajun hämärtymistä. Tuossa kirjassa käy niin kuin jossain muissakin nuorten tarinoissa, eli ryhdytään leikkimään jotain roolipeliä, missä pukeudutaan ritareiksi tai muiksi taruhahmoiksi kuten haltijoiksi,  ja sitten jollekin aina välillä sattuu sitä, että hän ikään kuin muuttuu tuoksi roolipelin hahmoksi, ja sitten käy se kaikkein pelottavin asia, eli joku ei vain saa tuota roolipelin hahmoa ikään kuin poistumaan itsestään tai mielestään.

Eli hän alkaa elää tuon hahmon elämää, ja välillä tietenkin on ainakin tarinoiden mukaan edessä lähtö psykiatriseen sairaalaan, kun henkilön psyyke on muuttunut niin, että hän alkaa kuvitella olevansa oikeasti joku haltija tai ritari. Kyseessä ei muuten ole mikään kovin mukava asia, jos tuon henkilön roolihahmo on väkivaltainen tai sitten kaikkein pahin asia, olisi se että kyseessä olisi "stealth-hahmo", joka ei pukeudu mitenkään outoihin vaatteisiin, vaan käyttäisi ikään kuin tavallisia vaatteita. Virallisia roolipeliohjeita saa kirjakaupoista tai Internetistä, ja niissä yleensä pukeudutaan johonkin erikoisiin vaatteisiin, jotta ihmiset sitten näkevät pelin olevan käynnissä.  Nuo pelit on tehty normaalisti turvallisiksi, ja niitä pelaavat jotkut ihmiset, jotka harrastavat näitä asioita. Mutta kuten tiedämme, niin noita roolipelejä tai niiden ohjeita voi kuka hyvänsä kirjoittaa, ja niiden ympäristö sekä säännöt voivat olla ihan mitä hyvänsä, ja jos kirjoittaja ei ajattele tekojaan, niin hän voi sitten tehdä plein, jossa joku voi esimerkiksi kuvitella saavansa käskyn murhata jonkun, ja sitten voi käydä kuten jossain kauhuelokuvassa, eli joku vaihtaa tuon värikuulakiväärin aitoon, ja tuon idean sain sitten elokuvasta "Leon" .

Virallisissa roolipeleissä on sellainen aspekti, että niiden kirjoittajat ovat ammattilaisia, jotka huomioivat sitten myös turvallisuuden, mutta on kuulemma olemassa myös sellaisia roolipelejä, jotka perustuvat esimerkiksi johonkin "System shockin" kaltaiseen tietokonepeliin, ja nämä pelit eivät ole mitenkään erityisen turvallisia. Niissä käytetään värikuula-aseita valvomattomissa ympäristöissä, eikä pelihahmo ehkä muuten eroa normaalista ihmisestä, paitsi että tuo hahmo tekee tiettyjä asioita, mitä normaali ihminen ei tee. Ja tällaisissa peleissä joita esimerkiksi Venäjällä kuulemma on pelattu on olemassa esimerkiksi "salamurhaajia" roolihahmoina, ja peliympäristönä saattaa olla joku hylätty tehdas. Ja sitten saattaa käydä niin, että tuossa pelissä mennään hiukan liian pitkälle, eli joku saa päähänsä esimerkiksi taekwondo-potkun tai värikuula-aseesta korvaansa. Mutta kuitenkin voidaan sanoa, että kaikki maailman pelit sekä muut asiat on tehty psyykkisesti terveille ihmisille, ja arvatkaa mitä mahtaa tapahtua, jos ihminen kadottaa tällaisessa pelissä todellisuudentajunsa.

 Hän saattaa muuttua hyvin vaaralliseksi, ja sitten hankkia oikean miekan, ja lähteä sitten sille tielle, mille muuan ruotsalaisnuori sitten lähti, ja päätyi lehtien etusivulle asiassa, mitä kukaan ei varmasti halunnut hänen tekevän. Tässä muuten ei puhuta niistä tapauksista, joissa roolipelit ovat alkaneet hallita jonkun ihmisen elämää, niin että hän upottaa näihin varusteisiin tuhansia euroja, tai on muuten tullut tuon harrastuksen kanssa hyväksikäytetyksi.Ja tällaisissa harrastuksissa on aina sellainen vaara, että henkilö joutuu tuolla pelikentällä nöyryytetyksi tai kiusatuksi. Mutta palataan sitten tuon kirjan sanomaan, eli siinä ihminen ikään kuin muuttuu joksikin alieniksi,tai oikeastaan tuo "alien" kehittyy hänen mielessään aluksi normaalista ihmisestä tulee olio, jonka suussa asuu etana, joka tekee hänestä erittäin älykkään, ja lopussa sitten rahkasammal muuttuu lihaa syöväksi alienryhmäksi, kun tuo poika sitten kadottaa otteen todellisuuteen.

Tai sitten kirja on varhainen kuvaus siitä, mitä virus- tai geeniterapia voi ihmisessä saada aikaan, eli jos meihin ruiskutetaan jonkin toisen lajin ulkonäön tekeviä geenejä viruksen muodossa, niin periaatteessa me voisimme muuttua tuoksi toiseksi lajiksi. Tuo ajatus on niin kiehtova, että itse olen sitä joskus miettinyt. Jos me voisimme muuttaa itseämme tai ulkonäköämme rajattomasti, niin tämä asia sitten olisi varmasti upea tai mielenkiintoinen kokemus. Ulkonäön muuttaminen geneettisesti tapahtuu teoriassa siten, että otetaan kohdelajin geenejä, ja luodaan virus, joka korvaa meidän fenotyyppiämme säätelevän geenin tuolla vastaavalla  kohdelajin geenillä, ja sitten meidän pitäisi teoriassa kyetä muuttumaan joksikin eläimeksi. Ja takaisin ihmiseksi voisimme muuttua samalla tavalla, eli meihin voidaan laittaa implantti, joka laukaisee tuon käänteisesti toimivan viruksen meidän vereemme, jolloin muuttaisimme ulkonäkömme  taas ihmisiksi. Mutta kuten tiedätte, niin tämä tekniikka on vasta mielikuvituksen asteella, eli mitään "Avattaren" kaltaista toimintaa ei vielä vähään aikaan ole luvassa ainakaan missään muualla kuin elokuvateatterissa.

pimeakronikka.blogspot.fi

Arthur C. Clarken "Maan valo" (Earthlight, 1955). on kirjailijan nautittavimpia SciFi-romaaneja

Arthur C. Clarken kirjat ovat todella nautittavia SciFi-romaaneja, ja tässä sitten esittelen teille kirjan nimeltään, ”Maan valo”, joka on yllättävän helppolukuinen sekä kepeä, vaikka se käsittelee tilannetta, missä Maa joutuu sotaan omia siirtokuntiaan vastaan. Toisin kuin Tähtien Sota (Star Wars) ja monet muut avaruussotaromaanit niin Maan valo sijoittuu paljon suppeampaan toimintaympäristöön kuin nämä sitä paljon tunnetummat romaanit.

Koko romaani perustuu ajatukseen siitä, että ihminen on valloittanut aurinkokunnan, mutta ei vielä ole lentänyt tähtiin, ja tuossa romaanissa sitten on ideana se, että noissa avaruussiirtokunnissa on kirjan tapahtumahetkellä syntynyt ensimmäinen sukupolvi ihmisiä, jotka eivät ole koskaan käyneet maassa, ja siten he ajattelevat tempaista nuo siirtokunnat irti maan komennosta. Ja koska kyseessä on avaruussotaromaani, niin tietenkin tuo repäisy tapahtuu taistelun avulla.

Eli tuo romaani on tietenkin täynnä teknisiä vempaimia, joista tyylikkäin on tietenkin kuun pinnalle rakennettu rautatie, jota pitkin päähenkilö sitten matkustaa tuonne Kuun kaupunkiin. Kyseinen juna voisi hallinta sekä moottoritekniikkansa puolesta muistuttaa melko paljon nykyään käytössä olevia TGV tai ICE-junia, joihin on vain lisätty ilmalukko sekä meteorisuojus. Tuo juna sitten lukisi kuun pinnalla sähkömoottorien avulla, ja kun se tulee asemalle, niin ulos työntyvä ilmalukko kiinnitetään tuohon rakennukseen, jotta tuo kiskoilla liikkuva avaruusalus sitten voi purkaa lastinsa tuohon kuussa olevaan tukikohtaan. Eli tuon ilmalukon kautta sitten voivat matkustajat vaivattomasti siirtyä kuun kaupunkiin.

Mutta tuo romaani pitää sisällään myös muita teknisiä saavutuksia, joista ehkä joskus tulee oikeassa elämässä totta. Esimerkiksi siinä esitellään tykki, joka ampuu sulatettua kuupölyä magneettitykeillä vastapuolen aluksia kohti, jotka saattavat vaikuttaa todella futuristisilta, mutta todellisuudessa ne ovat ehkä Arthur C. Clarken ajatuksissa olleet vain magneettikentän ympäröimiä aluksia, joissa käytetään NERVA-moottoreita. Noihin moottoreihin voitaisiin saada vetyä esimerkiksi hajottamalla elektrolyyttisesti Jupiterin Europa-kuusta saatua vettä hapeksi ja vedyksi, joita voidaan käyttää esimerkiksi rakettien polttoaineena, tai sitten tuolla hapella voidaan korvata siirtokunnista karannutta happea.

Noilla moottoreilla varustettuna ne sitten voidaan ohjata kohti Kuuta, ja sitten ikään kuin pysäyttää leijumaan sen tasankojen päälle. Tai sitten niissä käytetään plasmaionimoottoreita, joilla sitten voivat suorittaa tyylikkäitä lentonäytöksiä. Plasmaionimoottorit ovat sähköstaattisia työntöjärjestelmiä, joiden idea on sama kuin normaaleissa ionimooottoreissa, mutta moottorin läpi johdetaan vain paljon enemmän ainetta, jotta niiden työntövoima kasvaisi tarpeeksi suureksi. Ja tuo plasmaionimoottori sitten tietenkin voidaan varustaa kääntyvällä kiihdyttimellä, johon tuo kaasumaiseen tilaan kuumennettu ionisoitu ajoaine kuten elohopea johdetaan.

Tuollaisesta moottorista voidaan askarrella myös ionitykki, jonka lähettämä ionisuihku voidaan pitää kasassa ampumalla kohteeseen kaksi sisäkkäistä ionisuihkua, joissa käytetään vastakkaisilla varauksilla varustettuja ioneja. Tuolloin säde voidaan pitää kasassa, ja ionisuihkulla on vaikutusta myös pitkän matkan päästä. Mutta toki noiden säteiden ohjaaminen sivuun aluksen tai muun kohteen ympäriltä on melko helppoa, eli kohde pitää vain peittää sellaisella magneettikentällä, mikä hajottaa tuon ionisuihkun, ennen kuin se osuu kohteeseensa. Toki magneettikenttiä voidaan hyödyntää myös oikean elämän STEALTH-teknologiassa, eli esimerkiksi lentokone peitetään magneettikentällä, jolla tutkan lähettämät radioaallot ohjataan sivuun tuosta suojeltavasta kappaleesta.

Tuo magneettikenttä voi olla muodoltaan pitkulainen, jolloin se muodostaa ”virtuaalisen Stealth-pinnan”, joka käyttäytyy kuin STEALTH-lentokone, mutta on puhtaasti magneettikenttään perustuva malli. Kun puhutaan siitä, mitä kaikkea tuossa melko helposti luettavassa romaanissa tapahtuu, niin siinä sitten saattaa olla sellaisia asioita, kuin biomekaanisia eli latex-maalin kaltaisia avaruuspukuja, sekä melko erikoisia taktiikoita, joissa esimerkiksi kuun pintaa pommitetaan, jotta Maan taisteluasema joutuisi laavavirtaan. Tuo kuun kaupunki voisi olla ihan mukava asia, eli se tehdään siten että tavallinen kaupunki rakennetaan valtavan mylarkuvun sisälle, ja kun ajatellaan sitä miten kuuasemaa olisi käytännöllistä lähteä toteuttamaan, niin ensin kuuhun vietäisiin valtavia mylar-palloja, jotka sitten kaivetaan puolittain maan sisään, ja täytetään puoliksi kuubetonilla.

Tuota betonia voidaan muuten valmistaa sulattamalla kuun pölyä mikroaalloilla, jota sitten valetaan tuon lämpöeristellä vuoratun mylarpallon sisään. Sitten tuon pinnan päälle tehdään muut rakennukset, ilmalukko asennetaan paikolleen ja sitten tuo rakennelma täytetään kaasulla eli paineilmalla. Eli tällä tavoin ajatellen kuuasema voisi olla jo nyt mahdollinen, ja sitten tuo mylarpallo pitää peittää meteoriittisuojalla, joka parantaa turvallisuutta, ja sitten tietenkin noita palloja pitää olla useita sisäkkäin, jotta ne olisivat mahdollisimman turvallisia käyttäjiensä kannalta. Ja toki kuun heikko painovoima sitten auttaa noiden rakennelmien valmistamisessa.

pimeakronikka.blogspot.fi 

Arthur C. Clarken ja Gentry Leen "Kehto" (Cradle, 1988) pitää sisällään 440 sivua turhaa tekstiä, ja joskus olen ajatellut, että kirjan sekavuus on tarkoituksellista.

Tässä sitten esitellään muuta kuin viktoriaanista kirjallisuutta. Arthur C. Clarken sekä Gentry Leen yhdessä kirjoittama kirja "Kehto" (Cradle , 1988)  pitää sisällään melkoisen määrän tekstiä, joka ei kenenkään mielestä kuulu itse kirjaan ollenkaan, ja tätä kirjaa voidaan pitää tuon melko upeita tieteisromaaneja kirjoittaneen Arthur C. Clarken onnettomimpana romaanina, jossa pääosan työstä on tehnyt Gentry Lee, ja tuokin työ olisi monen mielestä saanut jäädä tekemättä. Eli kirjan puolivälin jälkeen alkaa sitten ikään kuin uusi teos, joka tarjoaa loistavia kuvakulmia siihen, mitä teknologia ehkä jossain vaiheessa sitten tulee olemaan. Tuolloin kirjan puolivälin jälkeen humanoidien avaruusalus laskeutuu Maan pinnalle, ja tuo keskuuteemme tietenkin superihmisiä, joita he ovat sitten luoneet jollain ioniteknologialla, jossa ionitykin avulla voidaan koota synteettinen DNA-joka sitten on siirretty ihmisen alkioon.

Tuo tekniikka perustuisi kuulemma siihen, että ionitykeillä ammutaan noita ionisoituja DNA-molekyylin partikkeleita tilaan, missä magneettikentät pysäyttävät ne juuri oikeassa kohdassa, ja sitten niistä voidaan latoa keinotekoinen DNA, jolla voidaan korvata mikä tahansa perimäaines. Tuo perimäaines toimitetaan Maahan eräänlaisen atraimen muotoisen objektin sisällä, ja sitten tuo atrain alkaa kasvaa kokoa. Eli melko kehittynyttä nanoteknologiaa on tuossa kirjassa esillä. Mutta kuten tiedämme, niin tieteistarinoihin kuuluu veret seisauttava tekninen ilotulitus, joka tietenkin pitää sisällään monipuolisesti erilaisia teknisiä vempaimia, joista tietenkin upein on tuo kuvitteellinen avaruusalus, joka pystyy jäljittelemään mitä tahansa muotoa, mitä sen ympäristöstä löytyy, ja jostain kumman syystä ei kukaan ole kirjassa selittänyt, että miten tuo olisi mahdollista?

Eli itse olen arvellut tuon kuvitteellisen avaruusaluksen olevan eräänlaisella kumimaiselta vaikuttavalla eli elastisella hiilikuitumatolla päällystetty, laite, jonka varsinaisessa pinnassa on sitten pieniä tappeja. Noiden tappien tarkoitus on tehdä aluksen pintaan ikään kuin kohoumia tai kuoppia, jotta se sitten pystyisi sulautumaan paremmin ympäristöönsä. Samoin tuo joustava pintamateriaali on päällystetty nanoteknologiaa käyttävillä kameroilla, joiden avulla aluksen keskustietokone saa sitten hyvän kuvan siitä, miltä sen ympäristö näyttää, ja tietenkin tuo pinta on päällystetty nanoledeillä, joilla siihen saadaan tehtyä millainen kuva hyvänsä, ja siksi tuo alus ehkä sitten luojansa mielikuvituksessa kykenee muuttamaan muotoaan miksi se haluaa, ja tietenkin Clarken luomassa aluksessa on paljon robotteja sekä muita mukavia laitteita, joista osa muistuttaa ikään kuin muurahaisia.

Kirja on tietenkin hyvin pitkä sekä se sisältää paljon turhaa kuvausta, jollainen ei mielestäni kuulu SciFiin. Mutta kun päästään tuohon tekniikan puoleen, niin silloin tietenkin meno muuttuu todella paljon, mutta kuten varmaan olette joskus huomanneet, niin tuon kirjan esittelyt ovat yleensä olleet hyvin laimeita, eli niissä kuvaillaan kirjan "sisältävän kuvauksen ihmisen sekä alienin kohtaamisesta, sekä viestintätekniikan kehittymisestä  seuraavan kuuden vuoden aikana". Eli ainakaan noista arvostelijoista ei kyseinen kirja ole mitään erityisen miellyttävää luettavaa, mutta jos haluaa hypätä yli ne vähän yli 400 sivua turhaa tekstiä, niin kirjan lopun voi lukea novellina, joka on oikeastaan ihan mukavaa SciFiä, ja varmasti siitä huomaa että paljonko sitten tästä on mestarin kirjoittamaa, ja kumpi on aloittelijan luomaa.

Eli yhdessä kohtaan kirjan meno muuttuu, ja siitä tulee ihan kelvollista luettavaa. Ja jos kirjan lopun sitten jostain löytää, niin sen voi lukea novellina. Sen loppu olisi pitänyt julkaista erikseen, koska niin erilainen se on muuhun kirjaan nähden. Ja tämä kirja on muuten niin sekava, että itse olen kyllä yllättynyt siitä, miten kustannustoimittaja on sen päästänyt läpi, eli joskus minulle on tullut sellainen ajatus, että kirjasta on tahallaan tehty sekava sekä vaikeasti luettava kaikkine avaruusalusta vartoivine valaineen sekä viestintäteknologian kehittymisineen sekä henkilöiden yksityiselämän ruotimisineen.

pimeakronikka.blogspot.fi

Tarpeettoman kova kohtelu eristi sosialistit yhteiskunnasta ja loi otollisen maaperän Neuvostoliiton harjoittamalle kiihotukselle 1920- ja 30-lukujen Suomessa

Kuten tiedämme niin vuonna 1918 punaiset hävisivät valkoiselle armeijalle, joka toimi marsalkka Mannerheimin sekä saksalaisen kenraali Von Der Goltzin komennossa, ja toki ratkaisun tähän sisällissotaan toi saksan "Itämeren divisioona", joka 14 000 miehen avulla auttoi kaatamaan punaisten asevoiman eli punakaartin, jota johti luutnantti Ali Aaltonen. Tuon jälkeen seurasi "valkoiseksi terroriksi" kutsuttu aika, jolloin valkokaarti jakoi "oikeutta" eli teloitti säälittä punaisia vankeja, ja samalla myös osoitti kaikille, että komento maassamme oli valkokaartilla. 1920-luvulla tietenkin seurasi olojen lientyminen, mistä seurauksena oli "Lex Relander", jonka ansiosta kaikki punaiset rintamamiehet sitten armahdettiin.

Mutta armahdus ei merkinnyt asenteiden muuttumista suopeampaan suuntaan, vaan esimerkiksi punaisten työnsaantimahdollisuuksia vaikeutettiin huomattavasti, ja esimerkiksi työnantajia kehotettiin olemaan ottamatta kommunisteja töihin, koska nämä saattoivat aiheuttaa häiriöitä työmailla. Eli SKP:tä (Suomen Kommunistinen Puolue) kohdeltiin kuin nykypäivän MC-jengiä, joka tietenkin nosti sen glooriaa maamme nuorison silmissä, ja tietenkin tuohon järjestöön kuuluminen oli vähän samaa statusta kuin johonkin "Bandidosiin " kuulumisessa on nykypäivän nuorelle.  Samoin Etsivä keskuspoliisi (EK), joka myöhemmin vuonna 1939 otti käyttöön nimen Valtiollinen poliisi eli VALPO toimi kiinteässä yhteistyössä työnantajien kanssa, jotta "kommunistit tai näiksi epäillyt henkilöt" saatiin luetteloitua tulevia pidätyksiä varten. Eli kiihottaminen tai vasemmistolainen aktivismi työpaikalla johti välittömästi siihen, että tuosta henkilöstä tehtiin rikosilmoitus Etsivään keskuspoliisiin, joka sitten etsiskeli näitä "kommunistisia soluja" maastamme.

Tuolloin pelättiin vasemmistolaisten nuorten ajatusmaailman "infektoivan" maamme puhdasoppisia nuoria, joiden elämään piti kuulua suojeluskunta, työpaikka sekä isänmaa, jonka takia nuo vasemmistolaiset ajatukset koettiin maassamme vahingollisena sekä yleistä moraalia rapauttavana ilmiönä. Kaikkein vaarallisimpia olivat tietenkin "punaiset naiset", jotka saattoivat sitten esimerkiksi houkutella kunnon suojeluskuntalaisia sopimattomaan suhteeseen, ja ehkä jotkut näistä naisista olivat palvelleet jopa punakaartissa, jolloin he saattoivat tietää ikäviä asioita valkoisista sankareista, jotka ehkä olivat jättäneet perheensä punakaartin armoille paetessaan omasta kotitalostaan pimenevään talvi-iltaan. Se ei tietenkään olisi noille valkoisille päälliköille mikään imarteleva asia, ja muutenkin esimerkiksi Tammisaaren vankileirillä oli vartijoina henkilöitä, jotka eivät päivääkään olleet missään rintamalla olleet, vaan heidän  tekonsa olivat lähinnä teloittamista, eli rivissä seisovien aseettomien vankien ampumista.

Samoin noiden ammuttujen joukossa oli myös noiden valkopäälliköiden velkojia, sekä siviilejä, jotka eivät olleet ymmärtäneet vihata punaisia tarpeeksi. Kuitenkin varsinaisia ongelmia alkoi tulla sitten 1930-luvulla, kun nuo punakaartilaisten lapset tulivat siihen ikään, että heidän oli lähdettävä työhön. Tuolloin tietenkin sellainen punainen rintamamies tai vankileirillä teloitettu perheenjäsen saattoi merkitä sitä, että joku työnjohtaja voi saada hyvin ikävää julkisuutta tällaisten tekojen takia. Ja kuten Väinö Linna teoksessaan "Täällä pohjantähden alla" asian ilmaisi, niin noissa valkoisten tuomioistuimissa oli tietenkin myös asianosaisia, sekä henkilöitä jotka oli muka "pakotettu" osoittamaan talollisia noissa pidätyksissä. Tuollainen asia saattoi sitten tarkoittaa sitä, että jonkun pehtorin tai vastaavan henkilön maine oli mennyttä.

Eikä valtiollisen poliisin tehtävänä tuolloin ollut monenkaan mielestä sosialistien jahtaaminen, vaan esimerkiksi murhien olisi pitänyt kuulua tuon järjestön toimialaan, mutta pääasiallisena työnään Etsivä keskuspoliisi etsiskeli kommunisteja, joihin maamme yhteiskunnassa oli muodostunut hyvin neuroottinen asenne. Ja kuten varmaan tiedämme, niin esimerkiksi suomen työnantajien jatkuva boikotti, mikä koski sosialisteja johti noiden ihmisten syrjäytymiseen sekä samalla radikalisoitumiseen.

Vaikka en usko että kukaan aluksi tarkoitti sitä, mitä kommunistilait, eli tuon puolueen julistaminen laittomaksi, sekä vasemmistolaisen aktivismin kriminalisoiminen johtivat siihen, että tuo puolue lähti sitten hakemaan tukea Neuvostoliitosta. Samoin se että lapsia alettiin syyttää teoista, mitä heidän isänsä tekivät ennen heidän syntymäänsä johti siihen, että joitakin suomalaisia alkoi kiinnostaa tuo Stalinin joukoissa palveleminen. Ja jatkuva toimettomuus alkoi sitten radikalisoida tuota liikettä, koska sosialisteilla oli silloin tietenkin yhteisasuntoja eli kommuuneja, joissa keskusteltiin päivän politiikasta niin kuin nuorilla oli tapana tehdä.

Eli kuten olen edellä kirjoittanut, niin osa maamme kansalaisista kasvatettiin vihaan, minkä aiheuttivat jatkuvat poliisiratsiat sekä heidän vanhempiinsa ja heihin itseensä kohdennettu vihakirjoittaminen, jossa kommunisteja eli punaisia rintamamiehiä tai punakaartissa palvelleita pilkattiin avoimesti sekä heidän mahdollisuuttaan päästä työelämään sekä integroitumaan yhteiskuntaan estettiin tarpeettomasti. Tuo sitten johti vihaan esivaltaa vastaan, ja myös siihen että kommunismista tuli ikään kuin "kovien miesten joukko", eli eräänlainen aikakautensa moottoripyöräkerho, jossa nuoriso "sai toteuttaa itseään". Tuolloin laiton SKP sai nuorison parissa saman aseman, kuin nykyään esimerkiksi moottoripyöräjengeillä on, ja tuo jatkuva kommunistien vainoaminen johti sitten vuoden 1944 jälkeen yhteiskunnan vastareaktioon, jossa sitten syntyi SKDL eli Suomen Kansan Demokraattinen Liitto, jonka avulla Stalin sitten yritti saada maamme liittymään Neuvostoliittoon.

pimeakronikka.blogspot.fi

Jordanian Lyijykirjat ja mitä voisi tapahtua, jos nuo asiakirjat osoittautuvat alkuperäisiksi.

Lähi-idästä löytyneet lyijykirjat, joissa on mainintoja Jeesuksesta on todettu aidoiksi, ja se tietenkin lisää tämän ihmiskunnan suurimman arvoituksen kiehtovuutta, Eli nuo kirjat on valmistettu kokonaan lyijystä, ja niiden alkuperä sekä kirjoitusajankohta on määritelty atomaalisen hajoamisen avulla, jota ei voida mitenkään kemiallisesti jäljitellä, ja se sitten on tietenkin saanut aikaan kohun. Lyijyä on joskus käytetty myös pergamenttien suojana, eli tuolloin suojeltavien pergamenttien päälle laitetaan lyijylaatikko. Kuitenkin nämä dokumentit ovat kokonaan lyijyyn kaiverrettuja, ja se sitten tietenkin tarkoittaa sitä, että ne ovat olleet hyvin tärkeitä asiakirjoja. Kirjojen pieni koko viittaa siihen, että ne ovat leimasimia, joita on käytetty asiakirjojen aitouden varmistamiseen.

Lyijyn myrkyllisyys aiheuttaa sen, että mikään eläin ei noita sivuja syönyt. Jos myös kirjan sivut on tehty lyijystä, niin kyseessä saattaa olla leimasin, jolla painettiin asiakirjoja. Eli ennen Gutenbergin ruuvipenkkiä hyödyntävää kirjapainokonetta, käytettiin leimasimia, joita painettiin paperille käsin. Leima itsessään tunnettiin jo Roomassa, mutta Gutenberg kehitti sitten irtokirjasimiin sekä viininvalmistukseen  perustuvan painomenetelmän, jossa kirjasimet ladottiin puu tai metallikehikkoon.

Tuon kirjoissa käytetyn lyijyn ikämääritys osoittaa ainakin kirjan kansien olevan roomalaiselta ajalta, mutta toki sen sisältö on voitu vaihtaa. Kuitenkin tuon vaihto on silloin todennäköisesti tapahtunut viimeistään ristiretkeilijöiden toimesta. Jos tuolloin 2000 vuotta sitten kirjoitetuissa käsikirjoituksissa mainitaan Jeesus, joka halusi palauttaa juutalaisuuden sen alkuperäiseen asuun, niin silloin tietenkin saattaa olla niin, että hän on se sama mies, joka on perustanut kristinuskon.

Ja koska noissa teksteissä mainitaan hänen palvoneen  "jumalaa joka on sekä mies että nainen", ja tuo sitten voidaan selittää sillä, että tekstin kirjoittaja ei ollut juutalainen tai tuntenut sanaa "monoteistinen". Nuo tekstit on monesti tuomittu väärennöksiksi joidenkin "arvostettujen tiedemiesten toimesta", ja näissä tuomioissa näkyy sellainen asia, että jotkut ihmiset nimittävät löytöjä väärennöksiksi ennen kuin yhtään kemiallista tai fysikaalista mittausta on tehty.

Eli he menevät oikopäätä sanomaan jotain asiakirjaa tai esinettä väärennökseksi, ennen kuin ovat edes tutustuneet asiaan. Upeinta olisi sellainen asia, että nuo lyijykirjat olisi kirjoitettu Jeesuksen elinaikana, ja kun mietitään hänen hautaansa, niin saattaa olla, että ruumis on jälkeenpäin joko siirretty toiseen paikkaan, jossa tuo "pyhä mies" saisi levätä rauhassa, tai sitten hänet on saatettu tuhkata, jotta hänen antropologiset tuntomerkkinsä saadaan häivytettyä, ja rooman viranomaiset eivät päässeet vertaamaan hänen kalloaan muiden ihmisten kalloihin. Tämä voi sitten kuulostaa pyhäinhäväistykseltä, mutta voin puolustautua sillä, että en tiedä tehtiinkö tällaisia vertailuja rooman virkamiesten toimesta.

Kuitenkin tuota vertailua voidaan käyttää ihmisen sukujuurien määrittämiseen, ja toki roomalaisia kiinnosti se, että ketkä olivat tuon rabbin sukulaiset, jotta he voisivat vainota heitä samalla tavoin kuin he tuota miestä vainosivat. Kuitenkin voidaan myös miettiä, mitä tapahtuisi jos sattuisimme sitten löytämään Jeesuksen ruumiin? Tuo asia voisi olla vuosituhannen suurin arkeologinen löytö, ja ehkä tuon ruumiista löydetyn DNA:n avulla voidaan lähteä selvittämään sitä, millainen mies tämä historian merkittävin ihminen sitten oli.

Ja jos tässä sitten lähdetään oikeastaan sille tielle, missä ajatus lentää kauas horisonttiin, sekä kirjoittaja ottaa äärimmäisiä vapauksia asiansa suhteen, niin voidaan ajatella niin että tuossa luurangossa oleva DNA olisi tarpeeksi hyvin säilynyttä, jotta voisimme genetiikan avulla määritellä hänen älykkyytensä sekä oman perimänsä. Eli sen kuka oikeastaan oli Jeesuksen isä? Siitä tässä nyt sitten oli kuitenkin aina ollut kysymys. Jos Jeesuksen isä selvitetään, niin silloin myös ehkä selviää se, miksi roomalaiset sekä juutalaiset ylipapit vainosivat häntä?

Jos Jeesuksen tarkoitus oli palauttaa juutalaisuus alkuperäiseen asuunsa, niin miksi ylipapit sitten kävivät hänen kimppuunsa? Jos tuo tilanne puetaan moderniin asuun, ja ajatellaan Jeesuksen elävän 2000-luvulla, niin se tarkoittaisi sitä, että teologian tohtorit ja korkeimman oikeuden tuomarit hyökkäisivät jotain ihmistä vastaan. Oliko sitten Jeesuksen rikos sellainen, että jotkut ymmärsivät hänen väittävän olevansa itseasiassa Augustuksen poika, joka varmasti oli jossain määrin rikollista. Mutta kun puhutaan taas keisari Augustuksesta, niin hän oli sitten mies, jonka kanssa moni halusi välejään selvitellä. Niin paljon hän oli silloin kauan sitten verta vuodattanut, ja ehkä Jeesuksen toiminta samaistettiin roomalaisten provokaatioon, eli hänen epäiltiin olevan "agent provocateur", eli kiihottaja jonka tehtävänä olisi ollut yllyttää ihmisiä hyökkäämään esimerkiksi roomalaisten kauppiaiden kimppuun, jotta tuo valtio saisi sitten syyn käyttää sotilaallista voimaa juutalaisia vastaan.

Ja samalla Palestiina sekä Pyhä maa olisi otettu tiukemmin rooman komentoon, koska tuo silloinen valtapolitiikka oli muuttanut tuon Israelin maan rooman kannalta erittäin tärkeäksi maantieteelliseksi paikaksi. Näet sen kautta Rooma saattoi siirtää legiooniaan kohti egyptiä, josta se sai sitten kultaa. Jos tässä oikein saliittotereetikoiksi ruvetaan, niin jos Jeesuksen luuranko löydetään, ja ruumiissa ollut DNA olisi säilynyt tarpeeksi hyvin, niin silloin jotkut tiedemiehet voisivat koettaa kloonata tuon miehen. Samoin tuolloin voidaan selvittää syy tuon miehen karismaan, ja siihen miksi juuri hän pystyi muuttamaan maailmaa niin, että ainakin kirkon sanoma on sellainen, että me ihmiset voisimme olla "kivoja toisiamme kohtaan", kuten esimerkiksi hulvaton komediakirja "Linnuradan käsikirja liftareille" asian esittää

http://historianet.fi/yhteiskunta/uskontojen-historia/tutkijat-kiistellyt-jeesus-kirjat-ovat-aitoja?
mc_cid=3ee4103645&mc_eid=05cd625ee1

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jordanian_lyijykirjat


pimeakronikka.blogspot.fi

Sherlock Holmes ja "Punatukkaisten säätiö" (The Red-Headed league (sananmukaisesti käännettynä Punatukkainen liiga))

Eräässä Sherlock Holmesin tarinoissa julkaistussa novellissa esitellään outo säätiö, joka on suunnattu punatukkaisille henkilöille. Tuossa säätiössä sitten on sellainen aspekti, että kuuluisa rikollinen "Professori Moriarty" aikoo käyttää sitä peitteenä, kun hän aikoo ryöstää britannian keskuspankin holvit. Tuo tarina alkaa siitä, kun eräs "Mr. Wilson" etsiytyy Holmesin luokse, ja kertoo tuolle suurelle salapoliisille siitä, kun hänen piti kopioida Encyclopedia Britannica käsin tuolle suurelle säätiölle, joka ilmeisesti on tarkoitettu ajamaan punatukkaisten ihmisten oikeuksia.

Kyseisen kirjan nimi The Red-Headed league (Punatukkainen liiga) on jostain kumman syystä suomennettu punatukkaisten säätiöksi, joka olisi englanniksi "The foundation for redheaded people" (tai "men", jos säätiö oli viktoriaaniseen tyyliin tarkoitettu vain miehille). Kun mietitään sitä, mikä tuossa säätiössä on niin silmiinpistävää, on juuri sellainen asia, että yleensä mikään rasistinen järjestö ei koskaan syrji ketään hiusten värin takia, tai en ole koskaan kuullut, että punahiuksisia henkilöitä syrjitään heidän hiusten värin takia. Ja ehkä tuo Conan-Doylen kirjoittama tarina olisi jäänyt hieman taka-alalle, koska siinä on niin erilainen juoni kuin monissa muissa "Sherlock Holmesin tarinoissa", joissa on rikoksena murha.

Tuo tarinan juoni joka paljastuu vasta novellin lopulla on sellainen, että tuo britannian alamaailman kuningas sitten aikoo kaivaa tunnelin vastakkaisesta talosta suoraan britannian keskuspankin holviin, ja räjäyttää nuo seinät, ja kantaa kullan pois. Tai niin hän saattoi muille väittää tekevänsä, mutta kuitenkin voidaan ajatella, että tuota miestä ehkä olisi enemmänkin kiinnostanut tuohon holviin kätketyt osakekirjat, joista hän olisi sitten saanut selville ne yhtiöt, joita esimerkiksi britannian laivasto oli käyttänyt tilatessaan koneita sekä muita asioita, jotka kuuluvat sota-aluksiin sekä tekevät niistä tehokkaita. Ehkä Conan-Doyle kuitenkin halusi romaanissaan esittää sellaista, että hänen keksimänsä "Moriarty"-niminen konna olisi ehkä ollut enemmänkin Saksan tiedustelun agentti

Tuolloin kyseisen kirjan kirjoittamisen aikaan oli saksan laivaston rakennusohjelma alkanut, ja tuo verraten uusi valtio oli sitten alkanut myös hankkia uusia siirtomaita itselleen, joten tietenkin heitä kiinnostivat brittien laivaston salaisuudet, kuten tuolloin uudenmallinen kolmipaisuntahöyrykoneet sekä turbiinit, joilla uusia taistelulaivoja ajateltiin kuljettaa pitkin maailman meriä, ja tietenkin saksan tiedustelu halusi nuo salaisuudet itselleen. Eli Conan-Doyle saattoi sitten ajatella tuota uutta voimatekijää kirjoittaessaan tuota kirjaansa tai novelliaan. Mutta kun ajatellaan esimerkiksi tuota "Punatukkaisten säätiön" nimeä, niin siinä ei ehkä aivan tarkasti oltu ajateltu sitä, että termi "punatukkainen" tarkoittaa oikeastaan sellaista kuin "toisinajattelija", joka saattaa tarkoittaa sitä, että jossain noista laivoista oli ehkä kehitteillä sellainen voimanlaite, joka ei veisi niin paljoa polttoainetta.

Tuo ratkaisu perustui tarinan mukaan siihen, että laivaan kiinnitetään pystytuulimylly, jolla sitten käytetään generaattoreita, joilla pyöritetään induktiomoottoreita, joita Nicola Tesla kehitteli tuolloin 1800-luvun lopulla. Jos laiva voisi käyttää tuollaista pystytuulimyllyä siihen, että se tuottaa osan sähkövirrasta, mitä tarvitaan pottomoottorin ja sähkömoottorin yhdistelmän käyttämiseen, niin alus selviää silloin paljon pienemmällä polttoaineen kulutuksella. Tuo polttomoottorin sekä sähkömoottorin yhdistelmä on diesel-sähköisen järjestelmän toinen nimi, ja se toimii siten, että ensin polttomoottori pyörittää generaattoria, jolla annetaan tehoa sähkömoottorille.

Sähkömoottori sitten pyörittää aluksen potkuria, ja jos tuo moottori saa osan tarvitsemastaan energiasta jostain muualta kuin laivan koneista, niin silloin laiva voi ajaa hiukan pidempään samalla tankkauksella. Ja Tesla kehitteli omaa moottoriaan 1880-luvulla. Tuolloin jo käsitettiin että sillä voitiin rakentaa pieniä sota-aluksia, jotka olisivat turvallisempia kuin varsinaista turbiinia käyttävät sota-alukset, ja kun noihin uusiin aluksiin liitettiin insinööri Whiteheadin kehittelemä torpedo, niin silloin niistä tulisi vielä tehokkaampia kuin taistelulaivoista. Ja jos torpedoon liitettiin akku sekä sähkömoottori, niin se ei nostaisi pintaan kuplavanoja, jotka paljastavat torpedon liikkumisen. Samoin akulla varustettu sähkömoottorikäyttöinen torpedo on turvallisempi kuin normaalia vetyperoksidia käyttävä malli.

Miksi aina kannattaa miettiä sitä, mitä hyllyyn ostaa?

Kirjat ovat hyvin mielenkiintoisia asioita, ja kirjahylly on todella upea esine. Jos ihmisellä on paljon kirjoja, niin hänet usein mielletään jotenkin poikkeuksellisen lahjakkaaksi henkilöksi, joka omaa paljon tietoa erilaisista asioista. Ja monista professoreista kirjoitellaan sellaista, että heillä on niin ja niin paljon erilaisia kirjoja, tai että joidenkin yliopistojen kampuksilla on niin ja niin monta nidettä käsittävä kirjasto.

Se saattaa vaikuttaa todella hienolta asialta, mutta todellisuudessa se antaa kyseisistä toimijoista välillä hieman vanhanaikaisen kuvan. Muistakaa muuten että mikään kirjasto ei suorastaan tee kenestäkään sivistynyttä, vaan noita kirjoja pitää myös lukea, jotta niissä oleva tieto siirtyy ihmisen aivoihin. Kuitenkin on hyvä muistaa sellainen asia, että oikeassa elämässä asioista joita näiden kuuluisien lauseiden sanoja ole koskaan ehkä miettinyt.

Oletteko koskaan ajatelleet ehkä sellaista asiaa, että jollain henkilöllä olisi vastaava kirjasto täynnä esimerkiksi Stephen Kingin tai Markku Sadelehdon kirjoittamia kauhukirjoja? Olisiko hän ehkä teistä kovin järkevä henkilö, varsinkin jos hän sattuu hakemaan vaikkapa lastenhoitajaksi? Siinä voisi kyllä sitten vähän tulevan pomon suu loksahtaa auki, jos hyllyssä on metrikaupalla kirjoja, joiden kevein anti on moottorisahan käyttö jotain zombieta kohtaan.

Mutta että tässä sitten ei myöskään unohdeta sitä, että yliopistojen tehtävänä on tuottaa tietoa, niin varsinkin kirjahyllyt, jotka ovat täynnä jotain viktoriaanisen ajan tieteellisiä kirjoja eivät ehkä ruo ihmisille mieleen muuta kuin ikivanhan kivettyneen maailman. Tai toinen ääripää on kirjahylly, jossa on vain yksi kirja, ja tuolloin sitten pitää miettiä, että miksi tuo kirja on sinne hankittu? Eli mitä erityistä siinä sitten on, kun se siinä hyllyllä yksinään makaa? Joskus ihmiset ikään kuin yrittävät piilottaa "puuta metsään", toisin sanoen he hankkivat jopa tuhansia niteitä, jotta yksi heille tärkeä kirja sitten ikään kuin katoaa tuohon hyllyyn, mutta silloin kyllä kannattaa vilkaista kirjojen ulkonäköä, koska jos tuo yksi kirja on kovin kulunut, ja muut ovat uuden näköisiä, niin silloin tuo ainoa aktiivikäytössä ollut opus paistaa erittäin hyvin silmään.

Ja kuten tiedämme, niin myös professorit ovat tietoa etsiessään alkaneet turvautua Internetiin, ja siksi ne kuuluisat kotikirjastot alkavat myös heidän osaltaan olla historiaa. Kun puhutaan lähdemateriaalista, niin ICR-ala on hyvä esimerkki alati muuttuvasta työympäristöstä, jossa esimerkiksi kirjojen ostaminen saattaa olla jopa täysin turhaa, koska varsinkin avoimen koodin sovellusten kehitys on erittäin nopeaa, ja siksi niistä saa parhaiten tietoa Internetistä. Mutta kun palataan tietokirjoihin, niin joillakin ihmisillä on tapana hamstrata näitä opuksia kirjahyllyyn, ja samalla osa näistä henkilöistä sitten tekee sellaisia tyylivirheitä, että he eivät muista pyyhkiä niteistä pölyä pois.

Sellainen sentin paksuinen pölykerros kirjojen päällä kertoo siitä, kuinka paljon niitä oikeastaan luetaan, ja tietenkin on olemassa sellaisia tyylivirheitä, joita katsellessa varmasti suupielet taipuvat ylöspäin, vai mitä mieltä olette siitä, jos henkilöllä on kirjahyllyssään esimerkiksi pelkkiä tietosanakirjasarjoja, tai sitten vaikkapa kolme vuosikertaa Encyclopedia Britannicaa. Tai sitten tietenkin kirjasto voidaan koristella siten, että hankitaan kirjahyllyt täyteen samaa kirjaa eli yleensä Raamattuja. Poikkeus säännöistä ovat virkaan kuuluvat kirjastot, joissa saattaa olla hyllymetreittäin Raamattuja tai tietosanakirjoja, tai joku ikiaikaisen yliopiston kirjasto, jossa on hyllymetreittäin viktoriaanisia tietokirjoja, joita sinne on museoitu johonkin muuhun kuin opiskelukäyttöön.

Vanhemmat tietosanakirjat saattavat olla vaarallisia siksi, että niissä ei eläinten kohdalla ole puhuttu niiden myrkyllisyydestä, eli esimerkiksi sitä ei koskaan edes ole muistettu mainita, että eräs käärme nimeltään Efa tai pyramidikyy on hyvän vaarallinen käärme, koska tietosanakirjan kirjoittaja ei ole ajatellut että länsimainen ihminen koskaan kohtaa tätä käärmettä, jonka puremaan kuolee vuodessa noin 72 000 ihmistä. Nykyään kun kaukomatkat ovat yleistyneet, niin sitten seurauksena on tullut eteen sellainen tilanne, että myös länsimaiset ihmiset ovat kohdanneet tuon pienen kyykäärmeen, joka saattaa muistuttaa todella paljon meidän omaa kyytämme.

Myöskääm sitä ei koskaan olla ajateltu, että joku käärme puraisee jotain turistia, joka on huonossa fyysisessä kunnossa. Yleensä se länsimainen henkilö, joka ennen kohtasi käärmeitä oli joku ammattisotilas tai antropologi, joka tiesi heti mitä pitää tehdä, sekä omasi hyvän fyysisen kunnon, kun taas normaali turisti ei tuossa tilanteessa ehkä osaisi toimia oikein. Ja samoin nuo vanhat tietosanakirjat saattavat pitää sisällään esimerkiksi räjähdysaineiden valmistus reseptejä, jotka ovat äärimmäisen vaarallisia ajattelemattoman ihmisen käsissä.

Jos kirjastossa on hyllymetreittäin kirjoja, joiden päällä on pölyä, mutta yhdessä kirjassa ei tuota pölynukkaa ole, niin silloin tuossa kirjassa on jotain mielenkiintoista. Varsinkin se tekee kirjasta mielenkiintoisen, jos se on kirjoitettu joskus viktoriaaniseen aikaan, mutta sitä tutkii tai sormeilee lähinnä nuoriso. Erityisen mielenkiintoisia ovat nimen omaan vanhat tietosanakirjat, joita lukee nuoriso, koska niissä saattaa olla sisältöä, mikä kiinnostaa vääriä ihmisiä. Ja tuolloin sen sisältöä olisi hyvä vähän silmäillä, koska sieltä saattaa löytyä jotain sellaista, mikä voi räjähtää vasten kasvoja. Jos kirjaa luetaan kirjastoissa paljon, mutta sillä on vähän lainaustapahtumia, niin silloin siinä on jotain hyvin merkillistä, ellei sitten kyseessä ole sanakirja. Eli onko se niin tyylikästä luettavaa, että tuo kirja kannattaa ostaa kaupasta omaksi, varsinkin silloin jos eletään Internetin aikaa, jolloin tietoa saa helposti netistä.

Mary Shelleyn Frankenstein vuodelta 1818 (Frankenstein; or, the new prometheus) kertoo ihmisen ajattelemattomuudesta, ja on ikään kuin ensimmäinen transhumanismista tehty kirjoitelma

Mary Shelleyn (1797-1851) kirja Frankenstein on ikään kuin tarina siitä, kuinka ihminen luo hirviön, joka sitten melkein tuhoaa hänet. Shelleyn kirjassa tohtori Viktor Frankenstein luo käyttöönsä "hirviön" kokoamalla yhteen ihmisen kappaleita, ja sitten hän antaa luomukselleen sähköiskun, joka sitten tietenkin herättää tämän kauhistuttavan olennon henkiin. Kuten varmaan tiedätte, niin tuolloin tohtori Frankenstein teki jotain, mitä tiedemiehen ei koskaan olisi pitänyt tehdä. hän lähti leikkimään Jumalaa, ja loi käyttöönsä hirviön, eli nykykielellä kutsuttuna biorobotin, jonka hän sitten ajatteli palvelevan itseään.

Tuolloin kyseinen tarina herättää mieleeni sellaisen käsityksen, että tuo tarina on oikeastaan ensimmäinen kuvaus transhumanismista, jossa tuollainen hyvin lahjakas tiedemies haluaa kokeilla sähköelvytystä olentoon, jonka hän on laittanut kasaan erilaisista ihmisen paloista. Kuten tiedämme, niin tuolloin 1800-luvun alkupuolella ei lääkäreitä varmasti kovin paljoa kyetty vahtimaan, ja tuolloin oltiin juuri keksitty se, että kun sähköä johdettiin irti leikattuihin sammakon raajoihin, niin silloin ne saatiin sätkimään.

Tuon kokeen teki aikoinaan Luigi Galvani, joka kokeili sammakon reisiin johdettavan sähköiskun vaikutuksia lihasten toimintaan. Ja saattoi olla niin, että joku meni tutkimuksissaan vielä pidemmälle, eli hän saattoi kokeilla esimerkiksi jonkun sammakon tai korkeamman eläimen herättämistä henkiin, kun sen sydän oli ensin pysäytetty. Tuolloin 1800-luvulla ei ollut tapana valvoa tieteellistä tutkimusta yhtä tarkasti, kuin nykyään tätä asiaa valvotaan, ja tuolloin on saattanut sitten tehdä jotain todella ajattelematonta. Eli kuten tiedämme, niin mikään kirja ei koskaan synny aivan itsestään, ja Shelley sanoi saaneensa idean tuolle kirjalleen siitä, kun hän jossain myrskyssä keskusteli asioista lordi Byronin sekä muiden ystäviensä kanssa, ja silloin hän ikään kuin tajusi tai sai hyvän idean tuosta ajattomasta klassikostaan.

Kuitenkin itse vähän tuota kirjan syntytarinaa ihmettelen, koska oliko joku sitten esitellyt tuon "Galvanin kokeen" Shelleylle, koska kyseessä on jopa nykyisen mittapuun mukaan hiukan dramaattisesta kokeesta. Tuo koe on todella pelottavaa katsottavaa, koska siinä ensin leikataan sammakolta jalat irti, ja sitten niihin johdetaan sähköä. Kuitenkin epäilen hiukan sitä, että onko tuollainen lordi Byron kuitenkaan kyseistä koetta kovin tarkasti muutenkaan selittänyt, ja kun ajatellaan sitä, että esimerkiksi sammakko on hiukan ihmisestä poikkeava laji, niin en usko, että Shelley on täysin tiennyt sitä, että tuo sähkövirta ikään kuin palauttaa ihmisen elämään, koska se käynnistää sydämen. Samalla tietenkin pitää huolehtia, että tuo henkiin palautettava saa sitten tarpeeksi verta.

 Mutta kun ajatellaan tuota individualistien joukkoa tuolla järven rannalla kaukana Sveitsissä, niin silloin saattoi käydä niin, että jollain tuossa ryhmässä alkoi silloin säteillä erittäin vaarallisesti. Kun mietitään sitä, että miten Shelley kuvaili esimerkiksi hirviötä, niin oliko hänet sitten viety käymään jossain ruumishuoneella tai muuta vastaavaa. Jos ajatellaan sitä, että tuo romaani kirjoitettiin vuonna 1818, ja tuolloin Geneve-järven rannalla Shelley, hänen aviomiehensä, lordi Byron sekä perheen lääkäri päättivät viettää aikaa kirjoittamalla kauhutarinoita.

Jos ajatellaan sitä, että tuolloin oli sadepäivä, ja mitään muuta tekemistä ei ollut, niin toki kirjoittaminen on erittäin hauskaa puuhaa. Mutta kuitenkin tuollainen kauhutarinoiden kirjoittaminen on hiukan outoa ajanvietettä, ja kuitenkin tuo kirja on melko paksu, joten en usko että tuo kirjailijatar tuota kirjaa on kuitenkaan yhden päivän aikana kirjoittanut, ja Mary Shelleyn kuolema on ollut sikäli merkittävä, että hän kuoli aivokasvaimeen 51-vuotiaana. Joten olisiko tuolloin Geneve-järven rannalla tapahtunut se, että nuo kauhutarinoiden ehdottajat vain halusivat Mary Shelleyn pois seurastaan, jotta he voisivat keskustella jostain asioista, mitä ei sopinut Maryn kanssa puhua.

Mutta jos ajatellaan, että tuo kirjailijatar kuoli sitten 30-vuoden kuluttua aivokasvaimeen, niin voidaan hiukan spekuloida sillä, että olisko tuo kasvain alkanut antaa sitten jo 21-vuotiaalle naiselle ensioireita, joihin ehkä on kuulunut vapina tai luonteen muuttuminen, niin silloin saattoi olla niin, että hänet ikään kuin lähetettiin pois, jotta hänen omaisensa saattoivat puhua rauhassa tuosta tulevasta sairaudesta. Ja kun hiukan sitten vielä alan tässä arvella sitä, mitä tuolla Geneve-järven rannalla sitten oikeastaan tapahtui, ja kuka sitten oli noita kauhutarinoita tai niiden kirjoittamista ehdottanut, niin itse kyllä ajattelen, että tuon toiminnan ideana oli peitellä sitä, että tuo romaani saattoi olla jo valmiina, ja ehkä Byron oli sen jo arvostellut.

Tuo romaani piti sitten tietenkin tuoda yleisön sekä Sheleyn lähipiirin tietoon, jotta hän ei joutuisi paheksuttavaan asemaan. Ja sen vuoksi saattoi esimerkiksi Byron saada idean tuosta kirjoitelman tekemisestä. Tai sitten hän "luukutti" Shellyyn idean tuohon pöytään. Ja ehkä sitten tuo hirviötarina syntyi siitä, kun Mary Shelley yritti paeta sisäistä demoniaan, eli kasvainta jonka hän ehkä jo silloin tiesi koituvan kohtalokseen, ja vievän häneltä puhe- sekä liikuntakyvyn. Ehkä se oli tarina hänen harhoistaan sekä siitä, kuinka hänelle kerrottiin se, miten tuo kasvain tulee tekemään hänestä vieraan ihmisen lähipiirilleen.

Alla linkit Luigi Galvanin ja lordi Byronin elämäkertoihin Wikipedian mukaan

Luigi Galvani: https://fi.wikipedia.org/wiki/Luigi_Galvani

Lordi Byron: https://fi.wikipedia.org/wiki/Lordi_Byron

Vanha kirja kertoo menneistä ajoista, sekä menneiden aikojen arvoista sekä asenteista

Kirjat ovat ihmiskunnan muisti, ja ne kuvastavat sitä ajattelutapaa, mikä milloinkin on ollut yhteiskunnan arvomaailma sekä yleinen käsitys moraalista. Kun puhutaan joskus 1800-luvulla julkaistuista kirjoista, niin niissä kuvastuu yleisesti sellainen asenne, että esimerkiksi valkoinen rotu on ilman muuta mustia afrikkalaisia ylempänä ravintoketjussa. Samoin niissä kuvastuu sellainen käsitys, että rikkaiden ei tarvinnut ottaa koskaan mitään kollektiivista vastuuta ihmisten elämästä tai yhteiskunnan vähäosaisista. Toisin sanoen silloin kauan sitten oli sellainen asenne hyvin yleinen, että esimerkiksi rikollisten paikka oli Afrikassa tai jossain missä "kunnon britti" tai "kunnon ranskalainen" ei koskaan käynyt, ja britannian vankien määrää pienennettiin sillä, että sekä vankeja että psykiatrisia potilaita lähetettiin Australiaan sekä eteläiseen Afrikkaan, missä heidän tehtävänsä oli rakentaa uusia siirtokuntia tuolle maailman suurimmalle sekä pelätyimmälle valtiolle, jota kutsutaan brittiläiseksi imperiumiksi.

Tietenkin esimerkiksi se, mitä noihin tuona aikana painettuihin romaaneihin kirjoitettiin kertoo siitä, mitä opiskelijat esimerkiksi etsivät niistä. Tuolloin kun niillä ei vielä ollut historiallista arvoa, saattoi joku kirjoittaa niiden marginaaleihin esimerkiksi lyijykynällä huomioita, ja nykyään lasereilla sekä UV-valoon perustuvilla menetelmillä saadaan selville se mitä noihin marginaaleihin aikoinaan kirjoitettiin. Samoin opiskelijoiden DNA:ta sekä muita tunnisteita, kuten partaa ajettaessa syntyneistä haavoista tulleita veritahroja on saattanut jäädä noille sivuille, joita ovat käsitelleet jo aikaa sitten kuolleet ihmiset. Ja noiden DNA-tahrojen perusteella voidaan tutkia sitä, ketkä ovat noita aikakautensa parhaita kouluja käyneet.

Samalla myös vankimäärät pienenivät hurjaa kyytiä, kun nuo siirtokunnat alkoivat kutsua esimerkiksi moninkertaisia murhaajia, jotka muuten olisivat päätyneet hirteen. Monikaan meistä ei pidä tuota viktoriaanista aikaa minään muuna kuin suurena kaksinaismoralismin aikakautena, jolloin kaiken piti vain olla siveää sekä siistiä, jos sitä haluttiin esittää naapureille, mutta takapihalla tapahtui asioita, joista varmasti ei haluttu puhua, ja monet viktoriaaniseen aikaan kirjoitetut romaanit kertovat esimerkiksi juhlista, jotka kestivät jopa päiväkausia, ja joissa sikari paloi sekä väkijuomat virtasivat. Seurauksena oli varmasti keuhkosyöpä sekä maksakirroosi, varsinkin jos henkilön ei tarvinnut käydä töissä, vaan hän eli esimerkiksi maalleen rakennetun tehtaan tuomilla vuokratuloilla.

Kuitenkin viktoriaaniseen aikaan kirjoitettiin eräiltä maailmanhistorian kuolemattomia klassikoita, joista yksi tietenkin on Mary Shelleyn Frankensteinin hirviö (Frankenstein; or the new prometheus 1818) ja Sir Arthur Conan-Doylen kirjottamat salapoliisi Sherlock Holmesin seikkailut (Adventures and memoirs of Sherlock Holmes 1891-1892), jotka kepeästä nimestään huolimatta käsittelevät erittäin vakavia väkivaltarikoksia eli murhia, ja kirjojen ilmapiiri on erittäin ahdistava. Aikakauden ilmapiiristä sekä asenteista kertoo sellainen hiukan erikoinen piirre, että Sherlock Holmesin seikkailuissa poliisi kääntyy yksityisetsivä Sherlock holmesin puoleen pyytäessään apua rikosten selvittämisessä. Sherlock Holmesin tarinat on maassamme nidottu samoihin kansiin, ja ne saa lainata kirjastosta.

Kun itse ajattelen Sherlock Holmesin hahmoa sekä sitä, miten esimerkiksi Lontoon alamaailmaa on noissa novelleissa kuvattu, niin saattaa olla niin, että tuo kuuluisa kirjailija oli ehkä keskustellut jonkun tuon ajan rikostutkijan kanssa hänen työstään. Eli tuolloin 1800-luvulla britanniassa oli tutkijoiden ammattikunta, jota kutsuttiin "Blow Street runners-nimellä", ja toki kirjassa kuvataan hyvin lontoon oopiumluolia sekä alamaailmaa. Ja tuo yksityisetsivä käytti siinä sitten  myös erittäin hyviä naamioita. Joten saattaa olla niin, että hänellä on ollut oikea esikuva todellisessa elämässä, ja ainakaan tuo kirjailija ei mitenkään noita tietoja voinut rikosuutisista saada, koska tuolloin ei vielä ollut olemassa ammattimaista rikostoimittajien joukkoa. Toki nuo tarinat ovat koottu novelleista, jotka Conan-Doyle kirjoitti aikoinaan johonkin lehteen (Strand Magazine), ja ensimmäinen tarina, nimeltään Skandaali Böömissä (Scandal in Bohemia), ja siinä oleva hahmo nimeltään Irene Adler viittaavat siihen, että tuo Conan-Doylen lähde saattoi olla tiedustelupalvelun työntekijä. Muuten tuosta naisen nimestä sen verran, että sana "adler" tarkoittaa saksaksi kotkaa.

Kun mietitään sitä, miten näistä kuolemattomista kirjoista, joista yksi tietenkin on Bram Stokerin Dracula, kirjoitettaisiin, niin itse lähtisin käsittelemään niitä niin, että Sherlock Holmesin tarinoita käsittelisin yksinään, ja Draculaa sekä Frankensteinia rinnakkain, koska tuo salapoliisi on niin erilainen näihin kahteen muuhun kirjaan verrattuna, eli Dracula (1892) käsittelee yliluonnollista vampyyriä, joka elää ihmisten verellä, ja pelkää auringonvaloa sekä hopeaa ja vihkivettä, ja jonka pitää mennä aamulla omaan arkkuunsa nukkumaan, koska se tarvitsee oman hautansa multaa elääkseen. Eli melkoinen luomus tämä vampyyrikreivi aikanaan varmaan oli, ja onhan tuosta kirjasta tehty useita enemmän tai vähemmän kirjan henkeä seuraavaa elokuvaa.

Joten niiden kautta Dracula on varmaan ihmisille tutumpi kuin kirjan, vaikka sekin löytyy kirjastoista. Frankensteinin hirviö taas on ihmisen luoma kauhistus, joka varmasti on ollut naisen kirjoittamana melko erikoinen ilmestys tuolloin viktoriaanisena tai ainakin 1800-luvun tiukkapipoisena aikana, ja se kertoo siitä, kun tohtori Viktor Frankenstein luo hirviön kokoamalla ihmisen kasaan palasista, ja sitten hän antoi tuolle luomukselleen sähköiskun, mikä herätti sen henkiin. Ja kuinka ollakaan se sitten alkoi hyökkäillä ihmisten kimppuun, ja tohtori Frankensteinin piti se sitten lopettaa.

 Kun taas Sherlock holmes käsittelee puhtaasti ihmisten tekemiä rikoksia, vaikka "Baskervillen koira" vaikuttaa aluksi yliluonnolliselta tarinalta, niin tuohon kaikkeen kauheuteen löytyy lopulta luonnollinen selitys, joka käsittää esimerkiksi suuren koiran, joka saattaa olla rotweillerin ja tanskandogin risteytys, ja joka sitten on opetettu hyökkäämään Baskervillen perheenjäsenten kimppuun, siten että heidän vaatteisiinsa oli ehkä hierottu jotain hajua, johon tuo koira sitten oli ehdollistettu. Sherlock Holmesin tarinoissa on muuten erikoinen ilmakivääri, jonka tukkiin on upotettu ilmakompressori sekä piippu naamioitu kävelykepiksi, jolla sitten saadaan sellainen paine aikaan, että sen avulla voidaan surmata ihminen.

Miksi Arthur Boycott varasti aikoinaan kirjan nimeltään The microscope and its revelations. (Mikroskooppi ja sen paljastukset)

Tänään luin aamulla internetistä, että eräs kirja oli palautunut kirjastoon 120 vuotta sen jälkeen, kun se lainattiiin aikoinaan eräästä kirjastosta. Kirja oli William Benjamin Carpenterin kirjoittama The microscope and its revelations. Palautusmaksu oli sitten noin 9000 puntaa, mutta se annettiin anteeksi. Tuon kirjan oli lainannut eräs patologi nimeltään Arthur Boycott kun hän opiskeli Herefordin katedraalikoulussa (Hereford Cathedral School) 1800-luvun lopulla. Toki herra Boyce oli kurssinsa paras, mutta kuitenkaan noita yliopistojen sekä korkeakoulujen kirjastoissa olevia kirjoja ei saisi missään nimessä varastaa, kuten muutenkaan mistään julkisista kirjastoista ei saa mennä ottamaan mitään ilman lupaa, koska kirjojen tuhoamisella tai varastamisella on erittäin ikäviä seurauksia. Ja jos hän oli sen kortillaan lainannut, niin voidaan kysyä, että miksi hän ei sitä silloin ole käynyt palauttamassa, jolloin asia ei sitten enää olisi ketään vaivannut.

Näet kun tuo herra Boycott varasti kyseisen kirjan, niin hän syyllistyi paitsi varkauteen, niin myös sellaiseen tutkijoita koskevaan rikokseen, jota kutsutaan lähteen tuhoamiseksi. Kuvitteliko Arthur Boycott todella, että tuota mikroskooppeja käsittelevää kirjaa ei etsittäisi, ja jos tuollainen loistava tutkija sitten sen käy varastamassa, niin silloin kyllä tuo asia alkaa varmasti kiinnostaa monia muitakin ihmisiä kuin vain seuraavaa opiskelijaa, joka käy sitä kirjaa kyselemässä. Ja ei ollut viktoriaanisen herrasmiehen arvolle sopivaa varastaa ainakaan paikasta, johon oli vain vanhemmilla opiskelijoilla eli toisin sanoen vakavilla tieteenharjoittajilla pääsy.

Nuo katedraalikoulut ovat olleet tuohon aikaan erittäin tasokkaita, ja niiden opiskelijoista oltiin tarkkoja, joten jos tuollainen englantilainen herrasmies sitten jäi kiinni kirjan varastamisesta, niin se varmasti oli hänelle erittäin ikävä ja varsinkin nolo paikka. Näet noilla miehillä oli silloin rahaa ostaa noita kirjoja, jos he sitten niitä hyllyyn halusivat. Ja koska kyseessä oli korkeakoulun kirjasto, niin silloin tietenkin alkoi ihmisten mielenkiinto herätä, koska nuo ihmiset eivät kyseisillä kirjoilla sinänsä mitään tehneet, vaan jos he sieltä jotain tarvitsivat, niin silloin yleensä kirjan sivusta tai siinä olevista kuvista tehtiin jäljennös, ja sitten teksti kirjoitettiin koneella tai käsin omiin muistiinpanoihin, jolloin kirjaan ei jäänyt mitään jälkiä siitä, mitä niistä katsottiin.

Tai niin ainakin ne ihmiset tekivät, jotka etsivät esimerkiksi Encyclopedia Brinannicasta erilaisia kemian kaavoja, koska jos noita kirjoja olisi tärvelty, eli niiden sivuja puuttuisi juuri noista kohdista, missä nämä vaaralliset kaavat ovat, niin silloin olisi voinut Scotland Yard lennähtää paikalle, ja sitten olisi seurannut joukko ikäviä kysymyksiä. Scotland Yardin etsivillä on näet käytössään myös oma painoksensa tuosta tietosanakirjasta, ja sitten he voivat katsoa, mitkä sivut on revitty irti niistä opuksista. Ja jos he sitten löysivät noita kemian kaavoja, niin silloin kysymys oli ilmeisesti pommin tekijöistä. Kuitenkin pommin tekijät varmasti jäljentävät nuo ohjeet lehtiöihinsä, jotta he eivät jäisi tuosta projektistaan kiinni.

Muuten noita kaavoja koskee sellainen asia, että ne on poistettu Encyclopedia Britannican uudemmista painoksista, ja joskus Scotland Yard tekee sellaista, että se laittaa näitä kirjoja, joissa on kyseinen kaava myyntiin, ja sillä tavoin he sitten etsivät potentiaalisia terroristeja.  Sama koskee myös muuten sellaisia lehtiartikkeleita, jotka käsittelevät mafiaa tai muuta organisoitua rikollisuutta. Tutkijoiden tehtävänä on tutkia noita asioita, eikä suinkaan repiä lehtiä kappaleiksi. Jos tuota lähdemateriaalia on vahingoitettu, niin silloin joku saattaa esimerkiksi huomauttaa asioista virkailijoille, jotka sitten saattavat ottaa suoraan yhteyttä mafiaan. Näet joskus myös kirjastojen työntekijöillä on suhteita organisoituun rikollisuuteen, ja silloin tietenkin he saattavat asioista mainita joillekin liivimiehille.

 Ja toki mafiakin eli rikollisjengit seuraavat sitä, mitä heistä kirjoitetaan, ja joku jengin jäsen voi sitten kertoa tuosta vahingoitetutusta aineistosta kavereilleen. Mutta kuten kerroin, niin Boycen kaltaiset ihmiset ovat erittäin hyvin koulutettuja sekä hyvämaineisia, joten tuo kirjavarkaus on varmasti kiehtonut monia henkilöitä, koska silloin tietenkin voidaan kysyä, että oliko Boyce sitten halunnut salata jotain, mikä juuri tuossa niteessä oli? Näet jos joitakin kirjoja katoilee jatkuvasti, niin silloin voidaan kyllä alkaa miettiä, että onko tuossa kirjassa jotain sellaista, mikä vaarantaa jonkun henkilön tai ryhmän maineen?

Jos kyseessä on valtion kannalta tärkeästä toiminnasta, niin silloin tietenkin poliisi tai turvallisuuspalvelu takavarikoi nuo kirjat, mutta muutamia kappaleita on saatettu ostaa muualta, ja niiden avulla sitten asiantuntijat etsivät sen, mikä noissa kirjoissa on niin vaarallista. Ja oli mukavaa, että tuo kirja sitten palautettiin, koska sen avulla voidaan selvittää, miksi tuo Boycott vaaransi maineensa tehdessään tuon varkauden, mikä koski kirjaa nimeltään The microscope and its revelations, jonka oli kirjoittanut W.B Carpenter.

Kirja ei hauku eikä pilkkaa ketään, kun siltä kysytään jotain

Kirjat ovat ihmisen paras ystävä, ja sen puoleen on helppo kääntyä, koska se ei pilkkaa eikä naura edes kaikkein onnettomille kysymyksille, mitä sille esitetään sanoi joku suuri ajattelija aikoinaan.Tai ainakin hän vapaasti lainaten sanoi näin. Kuitenkin kirja juoruaa ihmisestä jotain, eli jos esimerkiksi jonkun kirjan lainausmäärät kasvavat jollain alueella, niin silloin saattaa olla niin, että tuolla kirjalla on jotain merkitystä paikallisille ihmisille. Eli jos jonkun kenraalin tai pankkiirin muistelmat alkavat komeilla jonkun kirjaston lainaamista koskevien tilastojen tai kirjakaupan myyntitilastojen kärjessä, niin se merkitsee sitä, että tuolla kenraalilla tai pankkiirilla on jotain tekemistä paikkakunnan kanssa.

Samoin se että jotain kirjaa tuhotaan jatkuvasti, kertoo siitä, että se sisältää tietoja, jotka ovat jotenkin raskauttavia tai kiusallisia jollekin ihmiselle, joka sitten haluaa tuhota noita kirjoja. Kirjat ovat ihmisten kirjoittamia tarinoita tai ohjeita toisille ihmisille, ja siksi noita paperisia esineitä keräillään kirjahyllyihin, missä ne luovat keräilijästään älykkään sekä mielenkiintoisen ihmisen kuvan, joka takuulla tietää mitä hän tekee sekä mitä hän haluaa tehdä. On sivistynyttä lukea kirjoja, sekä kirjoittaa erilaisia esseitä niiden pohjalta, koska se antaa ihmisestä sivistyneen vaikutelman.

Kun joku hyvin lahjakkaana pidetty ihminen sanoo tai kirjoittaa hyvin upeita asioita, niin silloin niitä on tapana lainata omiin kirjoituksiin. Mikä onkaan hienompaa kuin aloittaa oma kirjoitus suuren ajattelijan kuten Platonin, Winston Churchillin tai Dostojevskin sitaateilla, jossa tuollainen historian suuri nimi sitten kertoo muille, mitä mieltä hän jostain asiasta sattuu sillä kertaa olemaan, ja tuon takia me muut saamme sitten palkkioksi tuijottaa suuren miehen tai naisen näkemyksiä esimerkiksi siitä, kuinka meidän pitäisi kohdella kanssaihmisiä sivistyneesti, myös silloin kun he ovat rikkoneet meitä vastaan, ja joutuneet vankilaan.

Nuo ajatukset ovat takuulla olleet mieleen esimerkiksi Stalinia kohtaan, koska hän itse oli ollut poliittinen vanki, ja nuo vuodet saattoivat vaikuttaa ratkaisevasti hänen myöhempään elämässään tekemiin päätöksiin, jotka johtivat säälimättömään kansanmurhaan sekä salaisen poliisin vallan kasvuun, mikä sitten myöhemmin muutti Neuvostoliiton valtavaksi vankileiriksi, ja tuosta traumasta ei venäjän kansa vielä ole päässyt eroon. Mutta kuten tiedämme, niin Stalinin maine oli sellainen, että hänen valtakunnassaan oli varmasti järkevää sanoa asioita, joita tuo mies piippuineen sekä suurine viiksineen oli halukas kuulemaan, ja jos joku ei tuota miestä miellyttänyt, niin hän sai sitten junalipun Siperiaan. Näin oli järkevää sitten myös sanoa jotain hyvää vangeista, koska Stalin oli itse ollut vanki. Ja jos vangeista puhuttiin liian kovaan sävyyn, niin silloin "isä Aurinkoinen", kuten hänen lempiimensä kuului saattoi ottaa nokkiinsa, ja teloittaa tuon liiallisia vapauksia ottaneen henkilön oikopäätä.

Silloin tietenkin on tärkeää osoittaa sivistystä myös noita kanssaihmisiä kohtaan, ja kuten varmaan tiedätte, niin Dostojevskin mukaan yhteiskunnan sivistyksen taso mitataan sillä, että kuinka me kohtelemme vankeja. Itse olen sitä mieltä, että herra Dostojevski ei varmaan koskaan itse ole joutunut pahoinpidellyksi, kun hän tuollaisia asioita kirjoitti aikoinaan, mutta voidaan tietenkin olla sitä mieltä, että ketään ihmistä maailmassa ei vankila koskaan ole parantanut. Toisaalta kuitenkin rikollisia pitää kuitenkin jollain tavoin rangaista, ja lainsäädännön pitää olla sellaista, että se pelottaa ihmisiä, jotta he eivät tekisi rikoksia.

Kun taas mietitään sitä, mitä Winston Churchill mahtoi tarkoittaa sanoessaan, että "demokratia on paras olemassa olevista valtiomuodoista", niin silloin ei kuitenkaan olla koskaan muisteltu sitä, että Churchillin kaltaisten miesten toiminta auttoi valtaan mielettömimmän diktaattorin mikä koskaan on maaimassa elänyt. Eli Hitleriä ei jostain syystä 1930-luvulla pysäytetty, ja tuo asia sitten johti maailmanhistorian verisimpään sotaan, mitä ihmiskunta oli milloinkaan nähnyt, eli kuten olemme huomanneet, niin mikään suuri  käytännön mies ei Churchill kuitenkaan ollut, kun puhutaan siitä, millä tavoin Hitler olisi ehkä voitu pakottaa luopumaan vallasta, ja ainakin Saksaa olisi tuolloin voitu painostaa tehokkaasti, eli ainakaan öljyä ei tuolloin olisi tarvinnut ryhtyä myymään, eikä Hitlerille olisi niin helposti saanut antaa periksi, kun hän ryhtyi rakentamaan Luftwaffea sekä muita salamaosodan tarvikkeita. Mutta tämä oli vain välihuomautus, kun piti ryhtyä kirjoittamaan kirjoista sekä siitä, miksi niitä keräillään.

Moni lakimies pitää selkänsä takana vaikuttavaa kirjahyllyä, missä komeilee useita lakikirjoja siististi vuosilukujen mukaan. Tuolloin kuitenkin voidaan sanoa se, että tuolloin kyseinen henkilö kuitenkin kerää täysin turhia kirjoja hyllyyn pölyttymään, koska tuo lakikirja muuttuu aina silloin tällöin, ja niitä vanhoja kappaleita ei kannata kerätä mihinkään. Puhuttaessa siitä että kirja ei koskaan pilkkaa ketään, vaikka ihminen keräisi sieltä mitä hyvänsä tietoa, ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti mikään hyvä asia, koska tuolloin joku voi esimerkiksi etsiä kirjoista ohjeita rikoksen toteuttamista varten, ja kuten tiedämme, niin kirja ei myöskään kerro noitakaan hakuja. Kuitenkin kirjoja vaivaa muutama asia, mitä itse haluan myös tuoda esiin, kun ihmiset keskustelevat esimerkiksi lukemisesta.

Näet kirjan avulla on helppoa vaientaa myös sellaiset ihmiset, jotka puhuvat asiaa sekä haluavat tuoda jotain uutta keskusteluihin. Kun vedotaan suuriin ajattelijoihin, niin toki on hienoa vedota heidän kirjoitelmissaan mainitsemiinsa asioihin, mutta samalla voidaan tappaa tehokkaasti uudet sekä raikkaat ajatukset, mitä joku keskusteluryhmässä on itse miettinyt. Toki esimerkiksi Platon on loistava ajattelija, sekä hänen "Valtio"-teoksensa on varmasti ollut aikoinaan todellinen mestarinäyte siitä, mihin kreikkalainen filosofi pystyy, mutta kuitenkin pitää muistaa sellainen asia, että Platon eli hyvin kauan sitten.

Samoin hänen ajoistaan yhteiskunta on tietenkin hiukan kehittynyt, joten voidaan sanoa, että hän ei ehkä oman vallankäyttöä koskevan mallinsa kanssa saisi kovin paljoa ääniä nykyisissä parlamenttivaaleissa, koska hän sijoitti filosofit eli itsensä muita parempaan asemaan. Tämä tietenkin tekee tuosta valtion mallista, missä ylinnä olivat filosofit, keskellä sotilaat ja alinna työläiset hiukan epäilyttävän nykypäivän lukijan silmissä. Ja siksi hän ei ehkä olisi vallan käyttäjänä mitenkään erityisen houkutteleva vaihtoehto.

Kuitenkin myös jatkuva Platonin kaltaisten ihmisten siteeraaminen on hiukan rasittavaa, jos ajatellaan tilannetta, missä ihmisten pitäisi ilmoittaa itse oma mielipiteensä kaiken maailman asioista, ja jos ihmisellä on tarve vastata lainauksilla, niin silloin kannattaisi yksinkertaisesti säästää energiaa. Eli hän voisi ottaa noista sivuista valokopioita, ja jaella niitä kavereille, jotta kyseisen henkilön kuulijakunnan ei tarvitse kuunnella samoja asioita kerran toisensa jälkeen.

Kun puhutaan kirjoista, niin tietenkin nykyään pitäisi puhua mediasta, koska moni nykyisistä kirjoista julkaistaan vain sähköisessä mediassa. Mutta kirja ei koskaan synny itsestään, koska tuolla kirjoittajalla pitää olla idea, sekä myös tietoa aiheesta, josta hän kirjoittaa. Näet ilman tietoa ei synny sellaisia ajatuksia, joita voisi sitten työstää valmiiksi tekstiksi. Ja kuitenkin pitää aina muistaa se, että mikään kirjoissa esitetty asia ei ole mahdotonta oikeassa elämässä. Kun ajatellaan sitä, mistä kirjailija sitten löytää kirjoitelmiensa aiheet, niin yksi kaikkein miellyttävin tapa tehdä tuota tutkimusta, joiden perusteella hän sitten alkaa työstää tekstiään, on kaikkein mukavin tapa tehdä tuota tutkimusta Internetin avulla.

Esimerkiksi googlen sovellusten avulla voidaan etsiä tietoa paikoista, ilman että niissä pitää itse käydä, mikä tekee tietenkin työskentelystä halvempaa, mukavampaa sekä mielenkiintoisempaa. Tutkimuksen jälkeen sitten aletaan luoda varsinaista tekstiä, joka voi olla joko faktaa tai fiktiota. Aina on tässä vaiheessa ollut hyvä muistaa sellainen asia, että kaikki maailman normaalit romaanit ovat myös jotenkin sekoitus faktaa sekä fiktiota, joka saattaa vaikuttaa erittäin uskottavalta. Eli joku suuri maailman mullistus saattaa olla kirjan viitekehyksenä, jonka sisään kirjailija sijoittaa omat hahmonsa sekä omat mielikuvituksen tuotteensa, joita yhteen nitomalla hän voi luoda kirjan, joka joko miellyttää tai suututtaa muita ihmisiä. Mutta jos kirjaa vastaan hyökätään suoraan haukkumalla sitä, niin se sitten kyllä kiinnostaa monia ihmisiä, koska ammattitaitoiset kustantajat eivät kustanna kirjoja, joista heille tulee taloudellista tappiota. Joten jos kirjaa haukutaan suoraan sanottuna huonoksi, niin silloin tulee mieleen, että miksi kustantaja sen sitten antoi painaa.